Sivut

tiistai 12. syyskuuta 2017

Talvi, Jussi: Tällaista oli palata

Viime vuosina suomalaiset nykykirjailijat ovat käsitelleet tuotannossaan ansiokkaasti Suomen sotia. Mutta kuinka moni meistä on lukenut aikalaisten kuvauksia sodista tai jälleenrakennusajasta?





Jussi Talvi (1920-2007) maalaa sodasta ja jälleenrakennusajasta hieman toisenlaisen kuvan kuin nykykirjailijat, joilla on tarve löytää selitys sodan kokeneiden sukulaisten käytökselle tai romantisoida Suomen historian kenties tuskallisempia vaiheita. Talvi ei kirjoita sodan syistä tai sen tosiasiallisista tapahtumista eikä jälleenrakennusajan politiikasta ja työtaakasta. Talvi kirjoittaa sodasta palaavien miehien mielenmaisemasta. Siitä, josta toiset vaikenivat ja toiset puhuivat liikaakin. Mutta millaista oli palata rintamalta siviiliin ja jatkaa tavallista arkea rakkaimpien ihmisten vierellä, vaikka he olivat muuttuneet vieraiksi ja vanhentuneet ennätyksellisen nopeasti?

”Ilo ei ollut entisten päivien kylläistä iloa. Se oli muuttunut nälkäiseksi, riehakkaaksi iloksi. Näytti kuin se olisi tietänyt elävänsä viimeistä päivää.”

Hetkinen! Noilla lauseillahan olisi voinut kuvata myös minun sukupolveni väkinäistä, sosiaaliseen mediaan vuodatettua iloa! Onko tämä oikea teos? Onko tämä todella kirjoitettu vuonna 1946? Näitä hetkiä tuli monta.

Tällaista oli palata on koskettava rakkaustarina, mutta myös kertomus itseään etsivästä perheenisästä, herra Lauri Peltolasta, joka on sodasta selviydyttyään päättänyt toteuttaa kaikki unelmansa. Jäyhän suomalaisen miehen sydämessä kuplii hauras onni ja tavallisen arjen kaipuu: Nyt hän saisi viettää aikaa perheensä kanssa! Nyt hän saisi leikkiä pienen poikansa, Matteron, kanssa! Nyt hän saisi kokea vaimonsa hellyyttä ja rakkautta joka päivä!

Mutta arki osoittautuukin hyvin toisenlaiseksi kuin mitä Lauri korsuissa kuvitteli:

” - En viihdy kotona.
   - Kaikki vaatii aikansa. Menit sota-aikana naimisiin. Avioliittosi alkaa vasta nyt.
He kävelivät taas ääneti eteenpäin.”

Sota-aikana solmittu avioliitto kesti sodan kauhut, mutta ei tavallista arkea. Vaikka Suomessa on huutava työvoimapula, reservin upseerille ei löydy töitä. Hänen osaamiselle ei ole enää tarvetta.

”Taas sama juttu! Oletteko hyvä siinä ja siinä? Hallitsetteko sen ja sen? Ei, minä en ole hyvä siinä. Minä olen hyvä konepistoolimies, jos sattuisitte tarvitsemaan. En täytä yhtään ehdoistanne – olen tullut sotavuosien aikana veltoksi, laiskaksi ja hermostuneeksi. Otteeni elämään on höltynyt ja olen jollakin tavoin juureton. Olen kärsinyt yhtä ja toista. Mutta jos tarvitsette miestä, jolle on opetettu pistintaistelu ja muut vastaavanlaiset hienoudet, niin olen palveluksessanne.  Jos sattuisitte tarvitsemaan miestä, joka ei välitä siitä ristiriidasta, mikä on hänelle annetun opetuksen ja elämän käytännön välillä, niin minä olen juuri etsimänne mies.”

Rahojen huvetessa tunnelma kiristyy kotona ja Lauri ajautuu hakemaan lohtua öisiltä kaduilta ja sota-ajan unelmista. On kaunis Kristiina, jonka syliin Lauri pakeni sodan kauhuja iltalomillaan. On haave kirjailijan urasta. On juovuttavan kauniita yksityiskohtia, jotka lievittävät sydämen kipua.

”Hän nosti takin kauluksen pystyyn ja sukelsi hyörivän muurahaiskeon kaaokseen."

Mutta ihminen ei voi loputtomiin paeta. Miten jatkaa elämää, joka ei tunnu omalta? Miten jatkaa elämää ilman toivoa? Miten aikuinen ihminen voi selvitä hengissä ilman töitä, rahaa ja rakkautta?

”Kaikki täällä oli liian pientä, liian suurta, liian köyhää, liian kallista, liian kaunista tai liian rumaa. Aina liian…”

Sodan jälkeen syntyneet sukupolvet haluavat nähdä sotiemme veteraanit kaikkivoipina sankareina: vahvoina, itsevarmoina, pelottomina ja neuvokkaina. Sellaisina heidät nähdään myös nykykirjallisuudessa. Tätä kaikkea he toki ovat. He lopulta kasvoivat sellaisiksi. Mutta Talven teosta lukiessani sain nähdä heistä myös toisenlaisen, paljon yksityisemmän, puolen ja sen kuvan erilaisuus aiheutti minussa monia vastareaktioita: Suomen jälleenrakentajat olivat loppuunpalaneita, katkeria, vihaisia ja epävarmoja nuoria aikuisia, joilla oli eriasteisia elämänhallinnan ongelmia. Sodassa he eivät olleet ajatelleet Isänmaan etua vaan yksinkertaisesti vain yrittäneet pysyä hengissä, jotta he pääsisivät elävänä takaisin kotiin ja saisivat nähdä jälleen vaimonsa ja lapsensa. Rintamalta palattuaan he yrittivät jatkaa elämää ja unohtaa sodan. He eivät pitäneet itseään sankareina. He eivät kaivanneet ansiomerkkejä tai mitaleja vaan töitä, taloudellista vakautta ja rakkautta. Mutta saivatko he sitä? 

Vaikka Tällaista oli palata kertoo sodasta toipumisesta, se on myös universaali tarina yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, aikuistumisesta ja oman paikkansa etsimisestä. Vaikka Lauri Talvi kirjoitti teoksen 71 vuotta sitten, teoksen teemat ovat yhä ajankohtaisia. Yhteiskunnassamme on yhä osattomuutta, toiseutta, syrjäytymistä, syveneviä poliittisia mielipide-eroja ja työttömyyttä. Siksi teos oli tänä päivänä hyvin mielenkiintoista luettavaa. Surullistakin. Maailma on muuttunut, mutta sosiaaliset ongelmat ja poliittiset mielipide-erot vaikuttavat ihmiseen yhä samalla tavoin kuin 71 vuotta sitten. Tekniikan huima kehitys ja elintason nousu eivät ole ratkaisseet sosiaalisia ongelmia tai kehittäneet keskustelukulttuuriamme. Sukupolvi toisensa jälkeen kääntää edelliselle selkänsä. Yhä. Vai käykö siinä juuri päinvastoin?

Talvi ei tarjoa näihin ongelmiin ratkaisumalleja, mutta vakuuttaa kuin pappa lapsenlapselleen: ”Elämä jatkuu. Sää pärjäät kyllä. Määkin selvisin!”

”Ja vielä, ennen kuin hän vaipui raskaaseen uneen, hän ojensi kätensä ja laski sen hyväillen Laurin kädelle. Hänen huulensa muodostivat äänettömästi yhden ainoan sanan:
       - Rakas…”

Mutta ketkä meidän yhteiskunnassamme joutuvat nyt vaikenemaan ja menettävät tulevaisuudenuskonsa samalla tavoin kuin herra Lauri Peltola 71 vuotta sitten? Ovatko he turvapaikanhakijoita, maahanmuuttajia, lapsiperheitä vai pitkäaikaistyöttömiä? Kuka rakentaisi heille taivastikkaat ja auttaisi heitä nousemaan vaikeiden olosuhteiden yläpuolelle? Minä vai sinä vai me yhdessä?

Lämmin suositus:

Talvi, Jussi: Tällaista oli palata
1946: Otava
Sivuja 265
Lainattu kirjastosta





-->

1 kommentti:

  1. Tämä taitaa olla kirja, jonka haluan lukea. Otettaisiinpa siitä uusintapainos! Kaiken sen sota-ajan romantisoinnin ja uusuhon rinnalle...

    VastaaPoista