Sivut

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Pähkinänkuori on moderni ja mielestäni hyvin ajankohtainen tulkinta Shakespearen Hamletista. Ian McEwan vie lukijan takaisin äidin kohtuun, jossa syntymätön poika seuraa äitinsä petosta ja alkoholin käyttöä kykenemättä tekemään mitään muuta kuin havainnoimaan ja potkimaan raivokkaasti kohdun seinämiä.


"Miten on mahdollista, että minä joka en ole vielä nuorikaan, en edes eilen syntynyt, voin tietää niin paljon tai ainakin tarpeeksi erehtyäkseni niin monessa asiassa? Minulla on lähteeni, minä kuuntelen."

Vaikka Pähkinänkuori on klassinen kertomus rakkauden ja parisuhteen elinkaaresta, pettämisestä ja petoksen seurauksista, hypnotisoiduin McEwanin kertojavalinnasta. Se imi kaiken huomioni. Miten mies on kyennyt kuvailemaan niin osuvasti raskaana olemista? (Tästä huomaa, että viime vuosina olen lukenut liikaa autofiktiota ja tietokirjallisuutta!) Tai äitinsä kohdussa majailevan sikiön elämää ja ajatuksia? Erityisen syvältä minua kouraisi kohdat, joissa kuvattiin äidin päihteidenkäyttöä, krapulaa ja seksielämää sikiön näkökulmasta. Tuoltako se sikiöstä todella tuntuu?

"Nautin mielelläni lasillisen äidin kanssa. Ette ehkä ole koskaan kokeneet tai olette ehtineet jo unohtaa miltä maistuu kunnollinen bourgogne (hänen mieliviininsä) tai hyvä sancerre (lempijuomia sekin) terveen istukan lävitse dekantoituina. Tunnen viinin kesätuulen hyväilynä kasvoillani hetkeä ennen kuin se saapuu - oikeastaan jo kuullessani plopsahduksen kun korkki vedetään pullosta."

Hetkinen. Onko tämä kertoja jo alkoholisti, vaikka hän on vasta sikiö?

"Minulla on ihka ensimmäinen päänsärky, räikeä kiristävä panta otsalla, kipu joka huolettomana tanssahtelee hänen pulssinsa tahdissa. Jos hänellä on samanlainen, hän saattaa kaivata särkylääkettä. Ja kohtuuden nimessä hänen kipuaan se onkin."

Toivottavasti jokainen raskautta suunnitteleva tai raskaana oleva nainen lukisi McEwanin Pähkinänkuoren. Kirja kosketti ja ravisteli.




McEwanin kertojavalinta on ainakin suomalaisissa kirjablogeissa ihastuttanut, mutta myös jakanut mielipiteitä. Kertojaa on pidetty epärealistisena, mutta myös rohkeana valintana ja onnistuneena kokeiluna. (Jos et ole McEwan, ei kannata kuitenkaan kopioida kirjan kertojavalintaa omiin teoksiin!) Minua sikiökertoja piristi ja ilahdutti. Välillä suomalaisia kirjoja lukiessani minusta tuntuu, että olen lukenut saman tarinan aiemminkin. Näin ei ollut Pähkinänkuoren kohdalla. Kirja oli kuin virkistävä pulahdus kylmään järveen helteisenä kesäpäivänä. Fantasiamaiset juonenkäänteet ja loppuratkaisu, mutta myös henkilöhahmojen moniulotteisuus yllättivät. Samalla Pähkinänkuori ravisteli omaa maailmankuvaani: mitä todella tiedän sikiöiden tajunnallisuudesta ja kokemusmaailmasta? Ymmärtävätkö he todella kuulemaansa?

Olen aiemmin yrittänyt lukea Ian McEwania, mutta en ole pitänyt hänen kirjoistaan. Olen pitänyt niitä jaarittelevina ja pitkästyttävinä. En tiedä mitä minulle on tapahtunut näiden lukukokemusten välillä, mutta Pähkinäkuoren myötä löysin Ian McEwanin ja hänestä tuli yksi lempikirjailijoistani. Onneksi minulla on vielä lukematta hänen koko muu tuotanto!

Pähkinänkuorta en suosittele kesäloman ensimmäiselle viikolle enkä rantalukemiseksi. Kirja on parhaimmillaan sadepäivänä tai kesäloman viimeisellä viikolla, kun haluat unohtaa nurkan takana odottavan arjen. Sellaiset päivät ovat luotu hyviä tragedioita silmällä pitäen.

Mikä Ian McEwanin teos minun kannattaisi lukea seuraavaksi?

Kursivoidut lainaukset ovat suoria lainauksia teoksesta:

McEwan, Ian: Pähkinänkuori
2017: Otava
Sivuja 200
Ostettu kirjakaupasta

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat

Harhaanjohtajat on Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittama tietokirja, joka tarkastelee kriittisesti karismaattisuutta ja sen piirissä havaittuja ylilyöntejä ja lieveilmiöitä.  Teoksen kritiikki ei kohdistu vain yksittäisiin uskonyhteisöihin tai henkilöihin vaan tarkastelee kriittisesti karismaattisuutta ilmiönä. 



Teos on herättänyt kohua ja teosta on kritisoitu mm. valheista, uskovien ja kristillisen uskon mustamaalaamisesta ja hatarasta argumentoinnista. Lukiessani teosta ymmärsin miksi kohu on syntynyt. Suomessa hengellisyyteen on totuttu liittämään vain positiivisia mielleyhtymiä ja se on ollut asia, josta ei puhuta kovin mielellään julkisesti. Karismaattisuuden julkisuuskuva on ollut myönteinen, sillä valtaosa karismaattisten seurakuntien jäsenistä voi uskonyhteisöissään hyvin ja heille usko on antanut vain hyvinvointia lisääviä asioita. Usko on monelle voimavara. Kun omat kokemukset ovat vain myönteisiä, voi olla vaikea suhtautua siihen, ettei kaikilla ole samaa kokemusta.  Kun vielä samaan aikaan hengellisistä johtohahmoista paljastuu vähemmän mairittelevia piirteitä, on luonnollista, että ihmiset alkavat epäilemään tiedon paikkansa pitävyyttä ja reagoivat siihen negatiivisesti. Pyhänä pidettyjen asioiden arvosteleminen loukkaa uskonnosta riippumatta. 


Erilaisissa uskonyhteisöissä, lahkoissa ja jopa kulteissa on paljon hyviä puolia: ne vastaavat ihmisen yhteisöllisyyden tarpeeseen. Ihminen haluaa kuulua johonkin. Hengelliset tarpeet kuuluvat ihmisyyteen, ja parhaimmillaan hengellisyydestä voi saada merkittävää tukea elämään. Tässä kirjassa käsitellään kuitenkin uskonyhteisöjen nurjia puolia. Erilaisiin uskonlahkoihin on tavallisesti helppo liittyä, mutta niistä on hankala lähteä. Vääränlainen uskonnollinen toiminta on pahimmillaan hyvin tuhoisaa, ja sen epäkohtiin tulee puuttua.

Jokaisella sosiaalisella ilmiöllä on kuitenkin positiivisten ominaisuuksiensa lisäksi myös negatiivinen puolensa. Negatiivisten asioiden tarkastelu ei kuitenkaan himmennä ilmiön positiivisia ominaisuuksia. Näin on myös karismaattisten ilmiöiden kohdalla. Harhaanjohtajia lukiessa täytyykin muistaa, että karismaattisissa uskonyhteisöissä tapahtuu myös paljon hyviä asioita, jotka antavat yhteisöjen jäsenille hyvinvointia lisääviä asioita.

Jossain mielessä eri uskonnot kilpailevat näkyvyydestä. Karismaattiset ilmiöt ovat yksi keino saada huomiota ja uusia jäseniä. 

Karismaattisuus on Suomessa melko nuori ilmiö ja sitä on tutkittu vielä vähän. En ole aiemmin törmännyt suomen kieliseen teokseen, jossa tarkasteltaisiin karismaattisuutta ja siihen liittyviä ilmiöitä kriittisesti. Karismaattisten ilmiöiden negatiivisten puolien tarkasteleminen on kuitenkin elintärkeää, jotta karismaattisia uskonyhteisöjä voitasiin kehittää hengellisesti terveellisemmiksi ja voitasiin välttyä uusilta kohuilta tai vanhojen virheiden toistamiselta. Siksi Harhaanjohtajat on tarpeellinen lisä teologiseen ja hengellisiä ilmiöitä tutkivaan kirjallisuuteen. Se on eräänlainen merikartta, jonka avulla voidaan kiertää isoimmat karikot. Siksi toivon, että teoksessa esitetty kritiikki ei painuisi pinnan alle vaan sitä käytettäisiin esimerkiksi uusien johtajien koulutusmateriaalina ja seurakuntien kehittämisessä. Menneisyyden virheistä voi oppia ja siksi niiden tutkiminen on tärkeää.  

Karismaattisista ilmiöistä kirjoitettaessa tulee tähdentää, että ne eivät ole sellaisenaan yleistettävissä koskemaan jokaista suomalaista vapaan suunnan seurakuntaa. Seurakunnat ovat keskenään hyvin erilaisia. Osa muistuttaa toiminnaltaan luterilaista kirkkoa, kun taas osa korostaa ihmeitä ja armolahjoja. Nykyään seurakunnat myös näyttävät hyvin erilaisilta kuin vaikkapa 1980-luvulla. Kriittinen ajatellut ja vapaamielisyys lisääntyvät, mitä jotkut pitävät hyvänä asiana toisten tuomitessa uudistukset epäraamatullisina. Yleistäminen on joka tapauksessa turhaa ja mahdotonta, ja merkittävälle osalle vahvauskoisia usko on ennen kaikkea voimavara ja osa tervettä identiteettiä.

Mielestäni Harhaanjohtajat on ajankohtainen ja mielenkiintoinen tietokirja, joka laajentaa lukijan maailmankuvaa ja tuottaa uutta tietoa karismaattisuudesta, mutta auttaa myös ymmärtämään karismaattisista uskonyhteisöistä lähteneitä ihmisiä. Usein hengellisten lehtien palstoilla pohditaan miksi seurakunnista on lähtenyt kokonaisia ikäryhmiä tai miksi siellä käy vähän esimerkiksi lapsiperheitä. Harhaanjohtajat ei anna näihin kysymyksiin tyhjentäviä vastauksia, mutta tämän lukukokemuksen myötä on helppo ymmärtää miksi osa ihmisistä pettyy karismaattisuuteen eikä koe sitä enää omakseen. 

Vahvauskoiset saattavat sanoa, etteivät Jumalan salaisuudet aukene epäilijöille. Kyse ei ylipäätään taidakaan olla siitä, tapahtuuko ihmeitä. Todennäköisesti kyse on paremminkin siitä, mitä tarvitaan, että ihmiset uskoisivat niihin.

Harhaanjohtajat oli viihdyttävä, mutta paljon ajatuksia herättävä ja ravisteleva lukukokemus. Olen itse kasvanut karismaattisten ilmiöiden keskellä ja tunnistin kirjassa kritisoituja ilmiöitä. Harhaanjohtajat on totta. Täytyy kuitenkin muistaa, että Harhaanjohtajat kertoo vain karismaattisuuden kääntöpuolesta, jota kaikki eivät suinkaan kohtaa käydessään karismaattisten seurakuntien tilaisuuksissa. Karismaattisuudesta löytyy myös paljon hyvää johtajuutta eikä vain pelkkiä harhaanjohtajia. Vaikka teoksen toinen kirjoittajista, Terho Miettinen, on aikoinaan kuulunut helluntaiseurakuntaan, teos ei kuitenkaan pohjaudu vain kirjoittajien omiin mielipiteisiin, kokemuksiin tai huhupuheisiin vaan karismaattisia ilmiöitä tarkastellaan eri tieteenalojen tutkimustiedon ja asiantuntijalausuntojen valossa. Teoksessa esitetyt väitteet olivat asianmukaisesti argumentoitu ja lähde- ja viiteluetteloiden laajuus kieli perinpohjaisesta ja huolellisesta taustatutkimuksesta. Pidin teoksen omaleimaisesta, kansantajuisesta kielestä, mutta pohdin kirjaa lukiessani, olisiko arkaan aiheeseen sopinut paremmin neutraalimmat sanavalinnat? Murensiko värikäs ja kansantajuinen kieli teoksen uskottavuutta?

Erityisesti pidin uusien käsitteiden luomisesta. Harhaanjohtajat ja vahvauskoisuus ovat juurevia suomen kielisiä käsitteitä, joita ei ole lainattu englannin kielestä vaan ne on kehitelty suomen kielen pohjalta. Nykyisin englannin kielisille käsitteille etsitään harvoin suomen kielisiä vastineita. On ilahduttavaa huomata, että on ihmisiä, jotka kulkevat vastavirtaan ja luovat elinvoimaisia suomen kielisiä käsitteitä, joiden avulla voidaan tutkia ilmiöitä. 

Lukukokemukseni pohjalta kannustan lämpimästi: älä luota kuulopuheisiin vaan lue itse tämä kirja! 

Kursivoidut lainaukset ovat suoria lainauksia teoksesta:

Miettinen, Terho ja Pelli, Raija:
Harhaanjohtajat. Vahvassa uskossa.
2017: Docendo
s. 247.
Arvostelukappale - Kiitos luottamuksesta!