Sivut

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Nojatuolimatka Saamenmaalle

Uskon vakaasti, että osa kirjoista valitsee lukijansa. Että myös kirja voi olla seireeni, joka laulaa lukijansa luokseen ja houkuttelee lukemaan kansien väliin piilotetun tarinan. Lapsesta asti olen ajatellut näin ja toisin kuin monet muut lapsuuden uskomukset, tämä uskomus on vain vahvistunut vuosi vuodelta.



En valinnut Annica Wennströmin Lapinkylää vaan se valitsi minut lukijakseen.  

Me suomalaiset tiedämme liian vähän saamelaisista ja saamelaiskulttuurista. Siksi tartuin Lapinkylään, joka kertoo yhden saamelaissuvun tarinan 1800-luvulta 2000-luvulle. Halusin oppia lisää alkuperäiskansasta, joka yhä herättää lappilaisissa kiihkeitä tunteita. Puolesta ja vastaan.




Isäni vei minut Pohjois-Lappiin, Saamenmaalle, kun olin 12-vuotias ja opetti: "Vaikka tämä on virallisesti Suomea, tämä ei ole enää sinun kotimaatasi vaan saamelaisten kotimaata. Saamenmaa. Me olemme täällä aina vain vieraita, kylässä ja turisteja. Muista se aina." Koska emme ole syntyperäisiä lappilaisia, äänensävyyn ei kätkeytynyt kateutta tai katkeruutta. Hän totesi sen niin kuin tosiasiat todetaan. Siitä lähtien olen itse suhtautunut Saamenmaahan samalla tavalla: syvään niiaten, kunnioituksella. Kun kävimme Saamenmaalla viime syksynä, toistin isäni sanat tyttärelleni - samalla äänensävyllä. Samalla tulin lausuneeksi ääneen poliittisen mielipiteen, jota vältellään lappilaisissa kahvipöydissä. Syystäkin. 




Wennström tuo saamelaisten historian lukijan iholle. Lapinkylä on kasvutarina, mutta myös tarina unohtamisesta, vaikenemisesta, sorrosta, häpeästä ja uusien sukupolvien suojelemisesta. Wennström maalaa voimakkailla vastaväreillä mykistäviä muotokuvia saman suvun voimakastahtoisista naisista neljän eri sukupolven ajalta. Samalla hän kerii auki vaietun tarinan, joka vaikenemisesta huolimatta on siirtynyt äidiltä tyttärelle kehonkielen, sanavalintojen ja tekojen myötä ja siten kehittynyt omalakiseksi tarinaksi.

Omissa juurissani ei virtaa saamelaisverta. Siksi en odottanut, että Lapinkylä johdattaisi minut omille juurilleni, oman sukuni vaiettujen salaisuuksien äärelle. Ehkä juuri siksi Wennströmin kertoma tarina pääsi livahtamaan ihoni alle. Jouduin ensimmäistä kertaa myöntämään itselleni, että vaikka kuinka haluaisin vaikuttaa tulevien sukupolvien elämänkulkuun ja yrittäisin olla KiVa-vanhempi, en kykene välttämättä täysin katkaisemaan ylisukupolvisia ketjuja, jotka soisin päättyvän minuun itseeni. Oivallus kirpaisi ja kirvelee yhä. Nähtäväksi jää mitä minä teen väärin... Tahtomattani tai tahallani.



Vaikka Lapinkylä palautti minut kasvattajana maanpinnalle, tarina ja kieli veivät minut jonnekin kauas, Saamenmaalle. Näitä viisauksia, tulen vaalimaan ja hellimään kuin arvokasta lahjaa, jonka antaja on rakas:

"Hän muisti, kuinka hänen äitinsä oli halannut kiveä tai puunrunkoa lähettääkseen ajatuksia isälle. Kertoakseen, että kaikki oli hyvin. Kysyäkseen, mitä isälle kuului."
"Jos tiedät, kuka olet ja mistä tulet, tunnistat myös kaikki joita tapaat."
"Kysy paikalta, pyydä paikalta lupa, tallaa elämää varovasti, jaa yltäkylläisyydestäsi näkymättömille. Ole hiljaa."
"Häntä puistatti aina kun hän näki suurella vaivalla rakennettuja uudistaloja. Aivan kuin jokainen hirsi olisi pilkannut sitä huomaavaista ja jälkiä jättämätöntä suhtautumista luontoon, jota hän oli oppinut nuorena arvostamaan."

Lukukokemuksen jälkeen tiedän entistä vähemmän. Silti Lapinkylä resonoi minussa. Katkeruus ulkopuolisuus, häpeä ja epätietoisuus ovat universaaleja, aikaan ja paikkaan kiinnittymättömiä tunteita, jotka voivat yhdistää erilaisista kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä.

Vaikka suljin Lapinkylän kannet, sisällä loiskuu yhä ristiaallokko. Huomaan pohtivani alkuperäiskansojen sisälle kätkeytyvää syrjintää, joka saa ajoittain jopa rasistisia piirteitä. Mistä se kumpuaa? Kuka pitäisi vähemmistöjen sisällä olevien vähemmistöjen puolta ja taistelisi heidän oikeuksistaan? 



Jos haluat vierailla Saamenmaalla,  tartu tähän:

Wennström, Annica: Lapinkylä.
2012: Bazar
s. 334
Lainattu kirjastoautosta