Sivut

tiistai 23. toukokuuta 2017

Heino, Heli: Venuksen vuosi

Nykynuoret ovat kuulemma konservatiivisempia kuin heidän omat vanhempansa. Olen ollut eri mieltä kunnes luin Heli Heinon Venuksen vuoden. Punastellen, korvat tulipunaisina, vaikka olen jo aviovaimo ja äiti, jolle mikään elämään kuuluva asia ei ole vierasta tai tabu. Tai niin ainakin luulin. Ja pah! Jo ensimmäisen sivun puolivälissä vedin kahvit väärään kurkkuun ja pussillisen herneitä nenääni. Voiko näistä asioista puhua, näin? Eikö mikään ole enää pyhää? Miksi tästäkin pitää puhua näin? 



Mutta olisiko kirja hetkauttanut minua lainkaan, jos se olisi kirjoitettu miehen näkökulmasta?

Kirjallisuudessa seksuaalisuutta on käsitelty useimmiten miehen tai nuoren naisen näkökulmasta. Hyvin harvoin kirjallisuudessa tai elokuvissa keski-ikäinen nainen on päähenkilö: aktiivinen toimija ja tapahtumien päänäyttämö. Keski-ikäiselle naiselle on yleensä varattu hysteerisen hirviön tai hiljaisen myötäilijän rooli, jota lukija tai katsoja säälii väistämättä. Siksi oli virkistävää lukea Venuksen vuosi, jossa kuvataan ja pohditaan vaihdevuosi-ikäisten seksuaalisuutta - naisen näkökulmasta! Samalla Venuksen vuosi toi raikkaan tuulahduksen todellisesta elämästä, jossa naiset ja miehet eivät ole vain esineellistettyjä objekteja tai teflon-pintaisia nukkeja. Heinon vahva realistinen ote piristi!

"Todellisuudessa en kuitenkaan uskonut markkina-arvooni, enkä ihmisarvoonikaan, enää lainkaan. Huomattava osa päivistäni meni itkemiseen, vaikka ei niinkään miehenpuutteen takia. Olin yksinkertaisesti tullut ikään, jossa itketään vaikeaa lapsuutta, vahingollista ja jo purettua avioliittoa ja oman, aikuistuvan pojan epäonnistunutta kasvatusta. Lisäpontta itkuuni toi vaihdevuosien hormonikaaos, joka sai minut ensin raivostumaan ja sitten pillittämään vaikkapa vain siksi, että täytin postissa väärän pakettilomakkeen." 

Venuksen vuosi on vahvasti omaelämänkerrallinen romaani, jossa Heino pohtii naisen seksuaalisuutta ja naiseutta omien kokemustensa kautta. Hän kuvaa punastuttavan avoimesti omaa seksuaalista kasvuaan ja seksielämäänsä uudessa parisuhteessa. Samalla hän kumoaa myyttejä vanhenevan naisen seksuaalisuudesta ja vaihdevuosista ja luo uusia, valoisampia mielikuvia vaihdevuosista. Se mikä ennen on ollut negatiivista voikin olla kaunista ja positiivista! 

"Mikä ihana, viisas nainen farmaseutti olikaan apua tarvitsevan sisaren tukena! Hänestä virtasi minuun luottamusta siihen, ettei naisen ole pakko mennä pilalle vaihdevuosien takia."

Kirja oli välillä niin roisi ja suorasukainen, että punastutti. Tämän suorasukaisemmaksi kirja ei voi enää mennä. Vai voiko? Välillä oli pakko laskea kirja alas ja lukea jotain muuta. Vaikka ikäni puolesta voisin olla Heinon tytär, sivuja käännellessäni tunsin itseni 1700-luvulla syntyneeksi. Heinon realistinen ote sai minut toivomaan, että kirjassa olisi ollut lukuja, joissa ei olisi ollut sitä ihteään. Mutta toinnuttuani alkujärkytyksestä aloin odottamaan innolla omaa keski-ikääni. Kolmikymppisten korvilla on lohdullista kuulla, että paras on vielä sittenkin edessä päin! ;)  

"Kuunnellessani Leoa minusta alkoi tuntua, että olin laiminlyönyt vakavasti naiseudestani iloitsemisen."

Vaikka kirjassa oli vahva feministinen sävy, Venuksen vuosi on myös ylistyslaulu parjatuille suomalaisille heteromiehille, parisuhteelle ja vanhenemiselle. Tässä nuoruutta ihannoivassa maailmassa unohtuvat usein vanhenemisen hyvät puolet: vaikka ulkokuori rapistuu, sisäinen ihminen voimistuu ja ihminen muuttuu rohkeammaksi, avoimemmaksi, armollisemmaksi ja terveellä tavalla itsekäämmäksi. Sen vuoksi Venuksen vuosi on terveellistä luettavaa myös meille nuoremmille ihmisille, joilla keski-ikä häämöttää vielä kaukana edessä päin! Nyt tiedän mitä on tulossa. En kammoa enää vanhenemista.

Toivottavasti Heino jatkaa vanhenevista naisista kirjoittamista. Haluan lukea lisää vanhenevan naisen sielunmaisemasta. Mutta sitä ennen taida lukea jotain puritaanisempaa... 


Kursivoidut lainaukset ovat suoria lainauksia kirjasta:

Heino, Heli: Venuksen vuosi
s. 234
2017: Atena
Arvostelukappale





keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Nojatuolimatka Saamenmaalle

Uskon vakaasti, että osa kirjoista valitsee lukijansa. Että myös kirja voi olla seireeni, joka laulaa lukijansa luokseen ja houkuttelee lukemaan kansien väliin piilotetun tarinan. Lapsesta asti olen ajatellut näin ja toisin kuin monet muut lapsuuden uskomukset, tämä uskomus on vain vahvistunut vuosi vuodelta.



En valinnut Annica Wennströmin Lapinkylää vaan se valitsi minut lukijakseen.  

Me suomalaiset tiedämme liian vähän saamelaisista ja saamelaiskulttuurista. Siksi tartuin Lapinkylään, joka kertoo yhden saamelaissuvun tarinan 1800-luvulta 2000-luvulle. Halusin oppia lisää alkuperäiskansasta, joka yhä herättää lappilaisissa kiihkeitä tunteita. Puolesta ja vastaan.




Isäni vei minut Pohjois-Lappiin, Saamenmaalle, kun olin 12-vuotias ja opetti: "Vaikka tämä on virallisesti Suomea, tämä ei ole enää sinun kotimaatasi vaan saamelaisten kotimaata. Saamenmaa. Me olemme täällä aina vain vieraita, kylässä ja turisteja. Muista se aina." Koska emme ole syntyperäisiä lappilaisia, äänensävyyn ei kätkeytynyt kateutta tai katkeruutta. Hän totesi sen niin kuin tosiasiat todetaan. Siitä lähtien olen itse suhtautunut Saamenmaahan samalla tavalla: syvään niiaten, kunnioituksella. Kun kävimme Saamenmaalla viime syksynä, toistin isäni sanat tyttärelleni - samalla äänensävyllä. Samalla tulin lausuneeksi ääneen poliittisen mielipiteen, jota vältellään lappilaisissa kahvipöydissä. Syystäkin. 




Wennström tuo saamelaisten historian lukijan iholle. Lapinkylä on kasvutarina, mutta myös tarina unohtamisesta, vaikenemisesta, sorrosta, häpeästä ja uusien sukupolvien suojelemisesta. Wennström maalaa voimakkailla vastaväreillä mykistäviä muotokuvia saman suvun voimakastahtoisista naisista neljän eri sukupolven ajalta. Samalla hän kerii auki vaietun tarinan, joka vaikenemisesta huolimatta on siirtynyt äidiltä tyttärelle kehonkielen, sanavalintojen ja tekojen myötä ja siten kehittynyt omalakiseksi tarinaksi.

Omissa juurissani ei virtaa saamelaisverta. Siksi en odottanut, että Lapinkylä johdattaisi minut omille juurilleni, oman sukuni vaiettujen salaisuuksien äärelle. Ehkä juuri siksi Wennströmin kertoma tarina pääsi livahtamaan ihoni alle. Jouduin ensimmäistä kertaa myöntämään itselleni, että vaikka kuinka haluaisin vaikuttaa tulevien sukupolvien elämänkulkuun ja yrittäisin olla KiVa-vanhempi, en kykene välttämättä täysin katkaisemaan ylisukupolvisia ketjuja, jotka soisin päättyvän minuun itseeni. Oivallus kirpaisi ja kirvelee yhä. Nähtäväksi jää mitä minä teen väärin... Tahtomattani tai tahallani.



Vaikka Lapinkylä palautti minut kasvattajana maanpinnalle, tarina ja kieli veivät minut jonnekin kauas, Saamenmaalle. Näitä viisauksia, tulen vaalimaan ja hellimään kuin arvokasta lahjaa, jonka antaja on rakas:

"Hän muisti, kuinka hänen äitinsä oli halannut kiveä tai puunrunkoa lähettääkseen ajatuksia isälle. Kertoakseen, että kaikki oli hyvin. Kysyäkseen, mitä isälle kuului."
"Jos tiedät, kuka olet ja mistä tulet, tunnistat myös kaikki joita tapaat."
"Kysy paikalta, pyydä paikalta lupa, tallaa elämää varovasti, jaa yltäkylläisyydestäsi näkymättömille. Ole hiljaa."
"Häntä puistatti aina kun hän näki suurella vaivalla rakennettuja uudistaloja. Aivan kuin jokainen hirsi olisi pilkannut sitä huomaavaista ja jälkiä jättämätöntä suhtautumista luontoon, jota hän oli oppinut nuorena arvostamaan."

Lukukokemuksen jälkeen tiedän entistä vähemmän. Silti Lapinkylä resonoi minussa. Katkeruus ulkopuolisuus, häpeä ja epätietoisuus ovat universaaleja, aikaan ja paikkaan kiinnittymättömiä tunteita, jotka voivat yhdistää erilaisista kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä.

Vaikka suljin Lapinkylän kannet, sisällä loiskuu yhä ristiaallokko. Huomaan pohtivani alkuperäiskansojen sisälle kätkeytyvää syrjintää, joka saa ajoittain jopa rasistisia piirteitä. Mistä se kumpuaa? Kuka pitäisi vähemmistöjen sisällä olevien vähemmistöjen puolta ja taistelisi heidän oikeuksistaan? 



Jos haluat vierailla Saamenmaalla,  tartu tähän:

Wennström, Annica: Lapinkylä.
2012: Bazar
s. 334
Lainattu kirjastoautosta