Sivut

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Haag, Martina: Olin niin varma meistä

Luin tätä kirjaa itkien. Aihe kosketti liian läheltä omaa elämääni. Pääsin sivulle 56 ja sen jälkeen oli pakko pitää muutaman viikon tauko ennen kuin kykenin jatkamaan lukemista. Kesti hetken ennen kuin tajusin miksi kirja tökki. Vaikka Haag olisi voinut kirjoittaa alun mukaansatempaavammin, närästys kumpusi ehkä täysin kirjan ulkopuolisista syistä.

Olin niin varma meistä kertoo rakkauden loppumisesta ja irti päästämisen vaikeudesta. Petran mies haluaa erota. Hän ei halua mennä pariterapiaan tai avioliittoleirille. Hän ei halua enää työstää parisuhdettaan paremmaksi, vaikka Petra haluaisi. Petran mies Anders on jo luovuttanut. Mitä sitten voi tehdä? 



Yritän olla tavallinen äiti. En halua että pojat huomaavat katastrofin merkkejä. Sivelen heidän iholleen aurinkorasvaa, ostan jäätelöitä ja pakkaan piknikkoreja. Silti minulla on palava halu juosta pensaan taakse ja vetää tupakka toisensa jälkeen. En pysty syömään. Minun ei tarvitse syödä. Kunhan saan tupakkaa, selviän päivästä.

Haag maalaa tavallisen rakkaustarinan elinkaaren ja kuvailee haasteita, joita romanttisissa elokuvissa ei käsitellä. Siksi tarinaan oli helppo samaistua ja ainakin minä sain tukun oivalluksia: näinhän se on ja tuohon kiveen meidänkin kelkka karahti ja kaatui! 



Olin niin varma meistä on myös kaunis kasvutarina, joka kuvaa aikuisten aikuistumista. Jos ihminen on avoin elämälle ja rehellinen itselleen, ihmisen kehitysprosessi ei pysähdy vaan jatkuu parhaimmillaan läpi elämän. Esimerkiksi itse huomasin kuuluvani kirkkokuntaan, jonka toimintamalleja en voinut enää hyväksyä ja jossa minulla oli ollut jo monta vuotta todella paha olla. Tajusin ettei vika ollut pelkästään minussa. Jouduin lähtemään tiiviistä yhteisöstä, johon sukuni on kuulunut jo sukupolvien ajan. Samalla katkesi myös osa tärkeimmistä ystävyyssuhteistani. Huomasin 28-vuotiaana joutuvani pohtimaan kuka olen ja mihin uskon. Se teki kipeää, mutta harvoin kasvu on täysin kivutonta. Päätös avasi kuitenkin ovia ja näköaloja, jotka toivat uusia vielä merkityksellisempiä asioita elämääni. Jos luovut jostain, saat jotain uutta tilalle. Lopulta ihminen on valmis maksamaan hinnan, joka hyvän olon saavuttamisesta täytyy maksaa. Saman huomasi myös Olin niin varma meistä-kirjan päähenkilö Petra.




Petra teki sen mistä monet vain puhuvat: hän muutti Pohjois-Ruotsin erämaahan mökkivahdiksi. Elämä erämaassa yllätti kaikkeen varautuneen naisen.  Luonto olikin oikukas ja arvaamaton, monien vastakohtien summa. Luontoa hallitsivat yhä ikiaikaiset lait ja tarinat, joihin ei enää kaupungissa törmännyt. Miten niihin tulisi suhtautua? Luonto on myös rehellinen peili ja erämaassa peilistä voi kurkistaa toisenlaiset kasvot kuin kaupungissa. Jos erämaasta pääsee pois, rinkkaa kantaa usein eri mielellä. Vai kantaako? Se sinun täytyy selvittää itse.

Ylläni säkenöi ja sihisee valtava revontuli. Tuntuu kuin se olisi aivan lähelläni, kuin voisin melkein koskettaa sitä, jos vain nousisin varpailleni. Revontuli liikkuu ja tanssahtelee sinne tänne. Nousen seisomaan ja vain tuijotan sitä. Hetken kuluttua väriloisto vaimenee ja katoaa sitten taivaalle himmentyen koko ajan. Palaan sisään vaikuttuneena luonnon voimallisuudesta. Kömmin hytisten makuupussiin. Olipa hienoa että sain kokea oikean revontulen. Kauan sitten revontulia pidettiin ennusmerkkeinä, vihjeinä siitä että jotakin tärkeää oli edessäpäin.

Juoni ei ollut kirjan vahvuus. Paikoitellen se oli jopa yksitoikkoinen ja ennalta-arvattava. Haag sortui kliseisiin, mutta toisaalta, eikö elämä joskus ole hieman kliseistä? Kirjan loppuratkaisu yllätti, sitten petyin. Mutta sitten jouduin myöntämään itselleni: tällaista elämä on. Kirjan vahvuus oli ehdottomasti luontokuvaukset ("Juuri tuollaista erämaassa oleminen on! Juuri tuollaiselta siellä näyttää!") sekä ihmisen surun ja henkilökohtaisten maailmanloppujen kuvaukset. Ne koskettivat ja livahtivat ihon alle. Riie Heikkilän suomennos tavoitti myös Haagin alkuperäisen hedelmällisen kielen ja kirjaa lukiessa ainakaan minä en huomannut lukevani suomennosta, vaikka usein ansiokkaastakin suomennoksesta löydän alkuperäisen kielen vaikutteita.  Olen hankala ja vaativa, niin sanovat! ;)

Kun itse kamppailee oman elämän haasteiden kanssa, Olin niin varma meistä oli raskas ja uuvuttava lukukokemus. Toisaalta se myös sanoitti omia ajatuksia ja kyyneleiden syitä. Oli myös helpottavaa lukea toisten ihmisten tuskasta. Tällöin oma tuska ei tuntunut niin ainutlaatuiselta ja yksinäiseltä. Mutta lääkemyrkytyksestä toipuvana on pakko sanoa myös tämä: älä ota mallia Petran lääkkeiden käytöstä. Uni-, rauhoittavia- ja mielialalääkkeitä ei tulisi popsia ajattelematta ja varmuuden vuoksi! Ohjeiden mukaisesti käytettynäkin lääkecocktailit voivat aiheuttaa odottamia komplikaatioita. Niin kävi minullekin.

Suosittelin eräälle ystävälleni kirjaa. 
"Kauhia! En varmana lue! Ei me olla avioeron partaalla!", hän tokaisi lappilaisen suoruudella.
Menin ymmälleni. 
"Ehkä tämä ennaltaehkäisee ongelmia?", ehdotin. "Ettet souda näihin karikoihin."
Hän aikoi lukea. Kun hän oli lähtenyt, löysin kirjan eteisen pöydältä. Kohautin olkapäitäni ja laitoin kirjan kirjahyllyni päälle. Ihmistä ei voi pakottaa lukemaan kirjoja. 


Mutta tämän kirjan lukeminen ehkäisee monia ongelmia, niin väitän. 


Lämmin suositus:

Haag, Martina: Olin niin varma meistä
2017: Atena
s. 212
Arvostelukappale


2 kommenttia:

  1. Tämä kirja voi myös antaa selviytymiskeinoja pahaan oloon. Itsekin eronneena tiesin ja vaistosin, että miehellä on joku toinen, jonka luokse on kiire viettämään viikonloppuja, puhelin kiinni ym. yhteisiä lomia. Ja pitkään jaksoin sitä katsella, mutta kun heidän yhteisen lomamatkan laskut tulivat ja minun olisi pitänyt maksaa, niin johan tuli herätys. Tämä kirja meni ihon alle ja olkoon kliseinen ja vaikka mitä, mutta kirja toimii. Kyllä minäkin itkin ja luin.

    VastaaPoista
  2. Tiedän tunteen :) Tämä oli ehkä siksi niin terapeuttinen kirja!

    VastaaPoista