Sivut

torstai 23. helmikuuta 2017

Taaperon iltasatujen Top-3

Tämä dialogin pätkä on sensuroimaton otos elävästä elämästä:

Ystäväni: Mitä te luette iltasaduksi?
Minä: No näitä... (osoitan lipaston päällä olevia kirjoja.)
Ystäväni: Et ole tosissasi! Ei meidän Y (4-vuotias) jaksaisi vielä kuunnella noita...
Minä (rinta rottingilla): No meidän neiti kuuntelee näitä ihan mielellään...
Ystäväni (kateellisena): Miten te teette sen? Annatte rauhoittavia?

Öö... Tuota... Näin:

Löhöilemme sohvalla. Neiti höpöttelee samalla pehmoleluille, lauleskelee tai matkii äänenpainojani ja makustelee lukemiani sanoja. Välillä hän nousee ylös ja kävelee ympäriinsä ja palaa sohvalle.

Muistutan välillä, että nyt äiti lukee ja voisitko istua rauhassa ja kuunnella. En pakota häntä olemaan paikoillaan tai hiljaa. Hän on vasta 2-vuotias. Toiset rauhoittuvat liikkumalla, toiset olemalla paikoillaan. Annan hänen myös kääntää sivua ja kurkkia kuvia. Jos hän on rauhaton, annan hänelle oman iltasatukirjan, jota hän voi itse "lukea".

Luemme yleensä 1-3 lukua. Viimeisimmän luvun aikana hän yleensä kömpii itse peiton alle ja nukahtaa.

Jokaisen lukukerran myötä hän on rauhoittunut ja jaksaa istua pidemmän aikaa paikoillaan. Harjoitus tekee mestarin!

Päivisin luemme kuvakirjoja ja lyhyempiä tarinoita (Puppe-, Pupu Tupuna-, Myyrä- ja Muumi-kirjoja) ja silloin neiti saa itse määrätä sivujen katselemisen/lukemisen tahdin ja lukutuokion pituuden.

Iltasatuhetket ovat myös itselleni tärkeitä rauhoittumisen hetkiä. On ihana köllötellä sylikkäin ja nauttia klassikkosatujen tunnelmasta. Samalla saa itse palata lapsuuden lempikirjojen maailmaan! (Siksihän lapsille luetaan, eikö vain?)

Kirjat ovat myös hieno sisustuselementti!
Lipaston nupista roikkuu myös paljon käytetty lorupussi.


Tyttäreni on nyt 2-vuotias. Näitä kirjoja hän kuuntelee mielellään: 


Soiva tuutulaulukirja (Leena Järvenpää, Sanna Uimonen ja Virpi Penna)



Tämä ei ole iltasatukirja, tiedän, mutta tämän kirjan mukana laulamme joka ilta muutaman tuutulaulun. Tuutulaulun laulaminen on hyvä aasinsilta illan satuhetkeen. Laulaminen rauhoittaa vilkkaan taaperon ja hän jaksaa keskittyä kuuntelemaan iltasatua. Laulun tekstit myös kehittävät kielikorvaa ja tarttuvat pienen mieleen! Tällä hetkellä pienen suosikkilaulu on Hämä-hämähäkki ja sitä pitääkin laulaa niin kauan kuin äidin tai isän ääni ja hermot kestävät! ;)

Suomalaisesta kirjakaupasta tämä on kuulemma loppuunmyyty, mutta Prismasta löysin vielä muutamia kappaleita. Ostin yhden, jätin loput Rovaniemen Prisman kirjaosaston hyllyyn. Auwink! Auwink! Hintakaan ei päätä huimannut. Jos muistan oikein, maksoin kirjasta alle 13 euroa!

Saman sarjan joululaulukirja oli myös menestys.

Karjalainen, Elina: Uppo Nalle-sarja


Surukseni näitä ei löydy enää kirjakaupoista. Olen metsästänyt näitä kirpputoreilta. Nyt meillä on näitä jo kolme. Uppo Nalle täyttää tänä vuonna 40-vuotta. Juhlavuoden kunniaksi WSOY julkaisee toukokuussa 2017 uudestaan kolme Uppo Nalle-kirjaa. (Uppo Nalle, Uppo Nallen talviturkki sekä Uppo Nalle ja setä Tonton) Aion toukokuussa olla tikkana kirjakaupassa ja ostaa uutena kaikki kolme kirjaa itselleni. Kirjoista ilmestyy samanaikaisesti myös äänikirjapainos! Tämä tulee tarpeeseen, sillä yksi kirpputorilta löytämäni Uppis-kirja haiskahtaa homeelle...


Lindgren, Astrid: Minä olen Peppi Pitkätossu 




Tämä on yhteisnide, joka pitää sisällään riemukkaimmat tarinat kolmesta eri kirjasta: Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä. Teoksen on kuvittanut Ingrid Vang Nyman eli kirjasta löytyy paljon silmäniloa niin aikuiselle kuin lapsellekin! Tätä on mukava lukea.

Rakastin pienenä Peppi Pitkätossua joten tätä kirjaa on nostalgista lukea. Miehelleni ei ole luettu pienenä Peppiä ja on ollut ihana seurata miten Peppi Pitkätossu on valloittanut hänenkin sydämen!


Rehellisesti: En tiedä kuinka paljon tyttäreni vielä ymmärtää kirjojen juonesta, mutta luenkin hänelle, jotta hänen sanavarastonsa kasvaisi ja kielikorva kehittyisi. Kirjoitettu kieli on usein puhekieltä rikkaampaa ja monimutkaisempaa. Siksi uskon, että kielen oppimisen kannalta lapselle ääneen lukeminen on äärimmäisen tärkeää.


Mutta nämä eivät vielä uppoa:



Potter, Beatrix: Petteri Kaniinin satumaailma eikä Uspenski, Eduard: Fedja-Setä

Mutta minä olen kohta selaillut Petteri Kaniinin satumaailman nukkavieruksi! ;)

Lapsillakin on yksilöllinen kirjamaku. Kannattaa kokeilla rohkeasti mitkä kirjat uppoavat lapsellesi! Meillä esimerkiksi Mauri Kunnaksen kuvitus ei uppoa, mutta Richard Scarryn yksityiskohtaiset kuvat ovat pop ja in...

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Toinen joululahjaksi saamani tietokirja oli Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Luin kirjan ja pidin siitä valtavasti, mutta jostain syystä en ole osannut pukea hyvin voimakasta lukukokemustani sanoiksi.  Nyt yritän.



Hyvä tietokirja välittää tietoa, mutta myös koskettaa sekä oikaisee huhupuheita ja harhaluuloja. Sen äärellä ei haukottele tai edes ajattele lukevansa tietokirjaa. Kuvaajien kielellä asian voisi ilmaista myös näin: Tietokirja tarkentaa, mutta myös laajentaa kuvakulmia. Luettuani Yhden lapsen kansan tajusin kuinka vähän oikeasti tiedän Kiinasta, yhden lapsen politiikasta ja ylipäätään Aasiasta. Suomalaisilla on tapana naureskella miten vähän ulkomaalaiset tietävät Suomesta, mutta tiedämmekö sen paremmin muiden maiden myötä- ja vastamäistä?

"Syntyvyydensääntelyyn on käytetty paljon rahaa. Jos se olisi pantu köyhien naisten ja tyttöjen opetukseen, syntyvyys olisi pudonnut automaattisesti. Tämä on ihmisoikeuskysymyskin, vaikka niistä emme Kiinassa puhu. Tiedän, että kansainvälisissä sopimuksissa kielletään valtiota puuttumasta yksittäisten pariskuntien lapsilukuun."

Yhden lapsen kansa on herkkä ajankuva yhden lapsen politiikasta, jonka avulla Kiinassa pyrittiin hillitsemään väestönkasvua vuosina 1980-2015. Länsimaissa yhden lapsen politiikkaan on suhtauduttu negatiivisesti, mutta Manninen valottaa myös niitä positiivisia vaikutuksia, joita siitä seurasi. Jäin pohtimaan miksi ne eivät ole olleet esillä länsimaisessa mediassa? Yhden lapsen politiikka on ollut myös julmempi, mitä länsimainen media on antanut ymmärtää. Ainakaan minä en ollut koskaan aiemmin lukenut joukkopakkoaborteista. Nyt luin ja itkin.

Lukiessani kirjaa huomasin Yhden lapsen kansan  herättävän voimakkaita mielipiteitä niin sosiaalisen median kanavissani kuin joulupöydän äärellä. Toisin kuin monet ehkä kuvittelivat kirja ei ollut raju tai raaka. Kykenin lukemaan sen, vaikka en pystykään lukemaan uutisia, joissa pahuus on koskettanut lasta. Vai onko vika sittenkin minussa: menettääkö pahuus viiltävimmän teränsä, jos se sijoittuu fyysisesti kauas, täysin vieraaseen kulttuuriin?

Tyttöjen kaltoinkohtelun, pakkoaborttien ja vatsan seudun kyttäämisen vastapainona Manninen kuvaa Kiinan vaurastumista, sukupolvien välistä kuilua ja tyttöjen aseman kohentumista. Jopa niin, että minuun iskee kateus: minäkin haluan kiinalaisen anopin, joka tulee asumaan luokseni ja hoitaa kodin, jotta saisin synnytyksen jälkeen rauhassa levätä ja imettää!

"---Miniä ei pidä nuudeleista, joita anoppi laittaa joka päivä. Lempitelevisio-ohjelmiaan Yang ei ole juuri nähnyt sitten lokakuun. Ja vauvan syntymän jälkeen hänen on pitänyt välttää rasittamasta silmiään, joten televisio, tietokone ja lukeminen ovat kiellettyjä."

Myöhemmin kävi ilmi, että Yang joutui käymään salaa suihkussa, sillä anopin mielestä suihku ei tehnyt hyvää tuoreelle äidille.

Apua. Minä en kestäisi tuollaista paapomista... Ehkä tämä suomalainen systeemi on sittenkin ihan hyvä...

Pidin Mannisen tavasta käsitellä vaikeita yhteiskunnallisia aiheita kuten väestönkasvun tuottamia ongelmia, pakkoabortteja, paperittomuutta, ihmiskauppaa ja kansainvälisen adoption ongelmia. Manninen ei puolustellut, selitellyt, kauhistellut tai valinnut puoltaan. Hän pysyi objektiivisena, vaikka toi esille myös ristiriitaiset tunteensa ja omat epäilyksensä esimerkiksi tarinoiden todenperäisyydestä. Arvostin hänen rehellisyyttään.

Erityisen paljon pidin koukuttavasti nimetyistä luvuista (mm. Paperittomat, Perheettömät, Syntymättömät), mitkä olivat kuin itsenäisiä, herkin siveltimen vedoin maalattuja taideteoksia, jotka lopulta nivoutuivat ehyeksi, herkäksi ja intensiiviseksi taidenäyttelyksi. Näiden vaikuttavien kuvien äärellä unohdin lukevani. Olin Kiinassa. Mari Manninen oli matkaopas ja minä taapersin hänen perässään ja räpsin valokuvia.

Kiitos Mari Manninen. Kirjoita lisää Kiinasta. Haluan tietää lisää.

Tieto-Finlandian voitto (2016) meni oikeaan osoitteeseen.


Manninen, Mari: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.
2016:Atena
s. 205.
Ostettu kirjakaupasta.