Sivut

tiistai 12. syyskuuta 2017

Talvi, Jussi: Tällaista oli palata

Viime vuosina suomalaiset nykykirjailijat ovat käsitelleet tuotannossaan ansiokkaasti Suomen sotia. Mutta kuinka moni meistä on lukenut aikalaisten kuvauksia sodista tai jälleenrakennusajasta?





Jussi Talvi (1920-2007) maalaa sodasta ja jälleenrakennusajasta hieman toisenlaisen kuvan kuin nykykirjailijat, joilla on tarve löytää selitys sodan kokeneiden sukulaisten käytökselle tai romantisoida Suomen historian kenties tuskallisempia vaiheita. Talvi ei kirjoita sodan syistä tai sen tosiasiallisista tapahtumista eikä jälleenrakennusajan politiikasta ja työtaakasta. Talvi kirjoittaa sodasta palaavien miehien mielenmaisemasta. Siitä, josta toiset vaikenivat ja toiset puhuivat liikaakin. Mutta millaista oli palata rintamalta siviiliin ja jatkaa tavallista arkea rakkaimpien ihmisten vierellä, vaikka he olivat muuttuneet vieraiksi ja vanhentuneet ennätyksellisen nopeasti?

”Ilo ei ollut entisten päivien kylläistä iloa. Se oli muuttunut nälkäiseksi, riehakkaaksi iloksi. Näytti kuin se olisi tietänyt elävänsä viimeistä päivää.”

Hetkinen! Noilla lauseillahan olisi voinut kuvata myös minun sukupolveni väkinäistä, sosiaaliseen mediaan vuodatettua iloa! Onko tämä oikea teos? Onko tämä todella kirjoitettu vuonna 1946? Näitä hetkiä tuli monta.

Tällaista oli palata on koskettava rakkaustarina, mutta myös kertomus itseään etsivästä perheenisästä, herra Lauri Peltolasta, joka on sodasta selviydyttyään päättänyt toteuttaa kaikki unelmansa. Jäyhän suomalaisen miehen sydämessä kuplii hauras onni ja tavallisen arjen kaipuu: Nyt hän saisi viettää aikaa perheensä kanssa! Nyt hän saisi leikkiä pienen poikansa, Matteron, kanssa! Nyt hän saisi kokea vaimonsa hellyyttä ja rakkautta joka päivä!

Mutta arki osoittautuukin hyvin toisenlaiseksi kuin mitä Lauri korsuissa kuvitteli:

” - En viihdy kotona.
   - Kaikki vaatii aikansa. Menit sota-aikana naimisiin. Avioliittosi alkaa vasta nyt.
He kävelivät taas ääneti eteenpäin.”

Sota-aikana solmittu avioliitto kesti sodan kauhut, mutta ei tavallista arkea. Vaikka Suomessa on huutava työvoimapula, reservin upseerille ei löydy töitä. Hänen osaamiselle ei ole enää tarvetta.

”Taas sama juttu! Oletteko hyvä siinä ja siinä? Hallitsetteko sen ja sen? Ei, minä en ole hyvä siinä. Minä olen hyvä konepistoolimies, jos sattuisitte tarvitsemaan. En täytä yhtään ehdoistanne – olen tullut sotavuosien aikana veltoksi, laiskaksi ja hermostuneeksi. Otteeni elämään on höltynyt ja olen jollakin tavoin juureton. Olen kärsinyt yhtä ja toista. Mutta jos tarvitsette miestä, jolle on opetettu pistintaistelu ja muut vastaavanlaiset hienoudet, niin olen palveluksessanne.  Jos sattuisitte tarvitsemaan miestä, joka ei välitä siitä ristiriidasta, mikä on hänelle annetun opetuksen ja elämän käytännön välillä, niin minä olen juuri etsimänne mies.”

Rahojen huvetessa tunnelma kiristyy kotona ja Lauri ajautuu hakemaan lohtua öisiltä kaduilta ja sota-ajan unelmista. On kaunis Kristiina, jonka syliin Lauri pakeni sodan kauhuja iltalomillaan. On haave kirjailijan urasta. On juovuttavan kauniita yksityiskohtia, jotka lievittävät sydämen kipua.

”Hän nosti takin kauluksen pystyyn ja sukelsi hyörivän muurahaiskeon kaaokseen."

Mutta ihminen ei voi loputtomiin paeta. Miten jatkaa elämää, joka ei tunnu omalta? Miten jatkaa elämää ilman toivoa? Miten aikuinen ihminen voi selvitä hengissä ilman töitä, rahaa ja rakkautta?

”Kaikki täällä oli liian pientä, liian suurta, liian köyhää, liian kallista, liian kaunista tai liian rumaa. Aina liian…”

Sodan jälkeen syntyneet sukupolvet haluavat nähdä sotiemme veteraanit kaikkivoipina sankareina: vahvoina, itsevarmoina, pelottomina ja neuvokkaina. Sellaisina heidät nähdään myös nykykirjallisuudessa. Tätä kaikkea he toki ovat. He lopulta kasvoivat sellaisiksi. Mutta Talven teosta lukiessani sain nähdä heistä myös toisenlaisen, paljon yksityisemmän, puolen ja sen kuvan erilaisuus aiheutti minussa monia vastareaktioita: Suomen jälleenrakentajat olivat loppuunpalaneita, katkeria, vihaisia ja epävarmoja nuoria aikuisia, joilla oli eriasteisia elämänhallinnan ongelmia. Sodassa he eivät olleet ajatelleet Isänmaan etua vaan yksinkertaisesti vain yrittäneet pysyä hengissä, jotta he pääsisivät elävänä takaisin kotiin ja saisivat nähdä jälleen vaimonsa ja lapsensa. Rintamalta palattuaan he yrittivät jatkaa elämää ja unohtaa sodan. He eivät pitäneet itseään sankareina. He eivät kaivanneet ansiomerkkejä tai mitaleja vaan töitä, taloudellista vakautta ja rakkautta. Mutta saivatko he sitä? 

Vaikka Tällaista oli palata kertoo sodasta toipumisesta, se on myös universaali tarina yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta, aikuistumisesta ja oman paikkansa etsimisestä. Vaikka Lauri Talvi kirjoitti teoksen 71 vuotta sitten, teoksen teemat ovat yhä ajankohtaisia. Yhteiskunnassamme on yhä osattomuutta, toiseutta, syrjäytymistä, syveneviä poliittisia mielipide-eroja ja työttömyyttä. Siksi teos oli tänä päivänä hyvin mielenkiintoista luettavaa. Surullistakin. Maailma on muuttunut, mutta sosiaaliset ongelmat ja poliittiset mielipide-erot vaikuttavat ihmiseen yhä samalla tavoin kuin 71 vuotta sitten. Tekniikan huima kehitys ja elintason nousu eivät ole ratkaisseet sosiaalisia ongelmia tai kehittäneet keskustelukulttuuriamme. Sukupolvi toisensa jälkeen kääntää edelliselle selkänsä. Yhä. Vai käykö siinä juuri päinvastoin?

Talvi ei tarjoa näihin ongelmiin ratkaisumalleja, mutta vakuuttaa kuin pappa lapsenlapselleen: ”Elämä jatkuu. Sää pärjäät kyllä. Määkin selvisin!”

”Ja vielä, ennen kuin hän vaipui raskaaseen uneen, hän ojensi kätensä ja laski sen hyväillen Laurin kädelle. Hänen huulensa muodostivat äänettömästi yhden ainoan sanan:
       - Rakas…”

Mutta ketkä meidän yhteiskunnassamme joutuvat nyt vaikenemaan ja menettävät tulevaisuudenuskonsa samalla tavoin kuin herra Lauri Peltola 71 vuotta sitten? Ovatko he turvapaikanhakijoita, maahanmuuttajia, lapsiperheitä vai pitkäaikaistyöttömiä? Kuka rakentaisi heille taivastikkaat ja auttaisi heitä nousemaan vaikeiden olosuhteiden yläpuolelle? Minä vai sinä vai me yhdessä?

Lämmin suositus:

Talvi, Jussi: Tällaista oli palata
1946: Otava
Sivuja 265
Lainattu kirjastosta





-->

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori

Pähkinänkuori on moderni ja mielestäni hyvin ajankohtainen tulkinta Shakespearen Hamletista. Ian McEwan vie lukijan takaisin äidin kohtuun, jossa syntymätön poika seuraa äitinsä petosta ja alkoholin käyttöä kykenemättä tekemään mitään muuta kuin havainnoimaan ja potkimaan raivokkaasti kohdun seinämiä.


"Miten on mahdollista, että minä joka en ole vielä nuorikaan, en edes eilen syntynyt, voin tietää niin paljon tai ainakin tarpeeksi erehtyäkseni niin monessa asiassa? Minulla on lähteeni, minä kuuntelen."

Vaikka Pähkinänkuori on klassinen kertomus rakkauden ja parisuhteen elinkaaresta, pettämisestä ja petoksen seurauksista, hypnotisoiduin McEwanin kertojavalinnasta. Se imi kaiken huomioni. Miten mies on kyennyt kuvailemaan niin osuvasti raskaana olemista? (Tästä huomaa, että viime vuosina olen lukenut liikaa autofiktiota ja tietokirjallisuutta!) Tai äitinsä kohdussa majailevan sikiön elämää ja ajatuksia? Erityisen syvältä minua kouraisi kohdat, joissa kuvattiin äidin päihteidenkäyttöä, krapulaa ja seksielämää sikiön näkökulmasta. Tuoltako se sikiöstä todella tuntuu?

"Nautin mielelläni lasillisen äidin kanssa. Ette ehkä ole koskaan kokeneet tai olette ehtineet jo unohtaa miltä maistuu kunnollinen bourgogne (hänen mieliviininsä) tai hyvä sancerre (lempijuomia sekin) terveen istukan lävitse dekantoituina. Tunnen viinin kesätuulen hyväilynä kasvoillani hetkeä ennen kuin se saapuu - oikeastaan jo kuullessani plopsahduksen kun korkki vedetään pullosta."

Hetkinen. Onko tämä kertoja jo alkoholisti, vaikka hän on vasta sikiö?

"Minulla on ihka ensimmäinen päänsärky, räikeä kiristävä panta otsalla, kipu joka huolettomana tanssahtelee hänen pulssinsa tahdissa. Jos hänellä on samanlainen, hän saattaa kaivata särkylääkettä. Ja kohtuuden nimessä hänen kipuaan se onkin."

Toivottavasti jokainen raskautta suunnitteleva tai raskaana oleva nainen lukisi McEwanin Pähkinänkuoren. Kirja kosketti ja ravisteli.




McEwanin kertojavalinta on ainakin suomalaisissa kirjablogeissa ihastuttanut, mutta myös jakanut mielipiteitä. Kertojaa on pidetty epärealistisena, mutta myös rohkeana valintana ja onnistuneena kokeiluna. (Jos et ole McEwan, ei kannata kuitenkaan kopioida kirjan kertojavalintaa omiin teoksiin!) Minua sikiökertoja piristi ja ilahdutti. Välillä suomalaisia kirjoja lukiessani minusta tuntuu, että olen lukenut saman tarinan aiemminkin. Näin ei ollut Pähkinänkuoren kohdalla. Kirja oli kuin virkistävä pulahdus kylmään järveen helteisenä kesäpäivänä. Fantasiamaiset juonenkäänteet ja loppuratkaisu, mutta myös henkilöhahmojen moniulotteisuus yllättivät. Samalla Pähkinänkuori ravisteli omaa maailmankuvaani: mitä todella tiedän sikiöiden tajunnallisuudesta ja kokemusmaailmasta? Ymmärtävätkö he todella kuulemaansa?

Olen aiemmin yrittänyt lukea Ian McEwania, mutta en ole pitänyt hänen kirjoistaan. Olen pitänyt niitä jaarittelevina ja pitkästyttävinä. En tiedä mitä minulle on tapahtunut näiden lukukokemusten välillä, mutta Pähkinäkuoren myötä löysin Ian McEwanin ja hänestä tuli yksi lempikirjailijoistani. Onneksi minulla on vielä lukematta hänen koko muu tuotanto!

Pähkinänkuorta en suosittele kesäloman ensimmäiselle viikolle enkä rantalukemiseksi. Kirja on parhaimmillaan sadepäivänä tai kesäloman viimeisellä viikolla, kun haluat unohtaa nurkan takana odottavan arjen. Sellaiset päivät ovat luotu hyviä tragedioita silmällä pitäen.

Mikä Ian McEwanin teos minun kannattaisi lukea seuraavaksi?

Kursivoidut lainaukset ovat suoria lainauksia teoksesta:

McEwan, Ian: Pähkinänkuori
2017: Otava
Sivuja 200
Ostettu kirjakaupasta

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat

Harhaanjohtajat on Terho Miettisen ja Raija Pellin kirjoittama tietokirja, joka tarkastelee kriittisesti karismaattisuutta ja sen piirissä havaittuja ylilyöntejä ja lieveilmiöitä.  Teoksen kritiikki ei kohdistu vain yksittäisiin uskonyhteisöihin tai henkilöihin vaan tarkastelee kriittisesti karismaattisuutta ilmiönä. 



Teos on herättänyt kohua ja teosta on kritisoitu mm. valheista, uskovien ja kristillisen uskon mustamaalaamisesta ja hatarasta argumentoinnista. Lukiessani teosta ymmärsin miksi kohu on syntynyt. Suomessa hengellisyyteen on totuttu liittämään vain positiivisia mielleyhtymiä ja se on ollut asia, josta ei puhuta kovin mielellään julkisesti. Karismaattisuuden julkisuuskuva on ollut myönteinen, sillä valtaosa karismaattisten seurakuntien jäsenistä voi uskonyhteisöissään hyvin ja heille usko on antanut vain hyvinvointia lisääviä asioita. Usko on monelle voimavara. Kun omat kokemukset ovat vain myönteisiä, voi olla vaikea suhtautua siihen, ettei kaikilla ole samaa kokemusta.  Kun vielä samaan aikaan hengellisistä johtohahmoista paljastuu vähemmän mairittelevia piirteitä, on luonnollista, että ihmiset alkavat epäilemään tiedon paikkansa pitävyyttä ja reagoivat siihen negatiivisesti. Pyhänä pidettyjen asioiden arvosteleminen loukkaa uskonnosta riippumatta. 


Erilaisissa uskonyhteisöissä, lahkoissa ja jopa kulteissa on paljon hyviä puolia: ne vastaavat ihmisen yhteisöllisyyden tarpeeseen. Ihminen haluaa kuulua johonkin. Hengelliset tarpeet kuuluvat ihmisyyteen, ja parhaimmillaan hengellisyydestä voi saada merkittävää tukea elämään. Tässä kirjassa käsitellään kuitenkin uskonyhteisöjen nurjia puolia. Erilaisiin uskonlahkoihin on tavallisesti helppo liittyä, mutta niistä on hankala lähteä. Vääränlainen uskonnollinen toiminta on pahimmillaan hyvin tuhoisaa, ja sen epäkohtiin tulee puuttua.

Jokaisella sosiaalisella ilmiöllä on kuitenkin positiivisten ominaisuuksiensa lisäksi myös negatiivinen puolensa. Negatiivisten asioiden tarkastelu ei kuitenkaan himmennä ilmiön positiivisia ominaisuuksia. Näin on myös karismaattisten ilmiöiden kohdalla. Harhaanjohtajia lukiessa täytyykin muistaa, että karismaattisissa uskonyhteisöissä tapahtuu myös paljon hyviä asioita, jotka antavat yhteisöjen jäsenille hyvinvointia lisääviä asioita.

Jossain mielessä eri uskonnot kilpailevat näkyvyydestä. Karismaattiset ilmiöt ovat yksi keino saada huomiota ja uusia jäseniä. 

Karismaattisuus on Suomessa melko nuori ilmiö ja sitä on tutkittu vielä vähän. En ole aiemmin törmännyt suomen kieliseen teokseen, jossa tarkasteltaisiin karismaattisuutta ja siihen liittyviä ilmiöitä kriittisesti. Karismaattisten ilmiöiden negatiivisten puolien tarkasteleminen on kuitenkin elintärkeää, jotta karismaattisia uskonyhteisöjä voitasiin kehittää hengellisesti terveellisemmiksi ja voitasiin välttyä uusilta kohuilta tai vanhojen virheiden toistamiselta. Siksi Harhaanjohtajat on tarpeellinen lisä teologiseen ja hengellisiä ilmiöitä tutkivaan kirjallisuuteen. Se on eräänlainen merikartta, jonka avulla voidaan kiertää isoimmat karikot. Siksi toivon, että teoksessa esitetty kritiikki ei painuisi pinnan alle vaan sitä käytettäisiin esimerkiksi uusien johtajien koulutusmateriaalina ja seurakuntien kehittämisessä. Menneisyyden virheistä voi oppia ja siksi niiden tutkiminen on tärkeää.  

Karismaattisista ilmiöistä kirjoitettaessa tulee tähdentää, että ne eivät ole sellaisenaan yleistettävissä koskemaan jokaista suomalaista vapaan suunnan seurakuntaa. Seurakunnat ovat keskenään hyvin erilaisia. Osa muistuttaa toiminnaltaan luterilaista kirkkoa, kun taas osa korostaa ihmeitä ja armolahjoja. Nykyään seurakunnat myös näyttävät hyvin erilaisilta kuin vaikkapa 1980-luvulla. Kriittinen ajatellut ja vapaamielisyys lisääntyvät, mitä jotkut pitävät hyvänä asiana toisten tuomitessa uudistukset epäraamatullisina. Yleistäminen on joka tapauksessa turhaa ja mahdotonta, ja merkittävälle osalle vahvauskoisia usko on ennen kaikkea voimavara ja osa tervettä identiteettiä.

Mielestäni Harhaanjohtajat on ajankohtainen ja mielenkiintoinen tietokirja, joka laajentaa lukijan maailmankuvaa ja tuottaa uutta tietoa karismaattisuudesta, mutta auttaa myös ymmärtämään karismaattisista uskonyhteisöistä lähteneitä ihmisiä. Usein hengellisten lehtien palstoilla pohditaan miksi seurakunnista on lähtenyt kokonaisia ikäryhmiä tai miksi siellä käy vähän esimerkiksi lapsiperheitä. Harhaanjohtajat ei anna näihin kysymyksiin tyhjentäviä vastauksia, mutta tämän lukukokemuksen myötä on helppo ymmärtää miksi osa ihmisistä pettyy karismaattisuuteen eikä koe sitä enää omakseen. 

Vahvauskoiset saattavat sanoa, etteivät Jumalan salaisuudet aukene epäilijöille. Kyse ei ylipäätään taidakaan olla siitä, tapahtuuko ihmeitä. Todennäköisesti kyse on paremminkin siitä, mitä tarvitaan, että ihmiset uskoisivat niihin.

Harhaanjohtajat oli viihdyttävä, mutta paljon ajatuksia herättävä ja ravisteleva lukukokemus. Olen itse kasvanut karismaattisten ilmiöiden keskellä ja tunnistin kirjassa kritisoituja ilmiöitä. Harhaanjohtajat on totta. Täytyy kuitenkin muistaa, että Harhaanjohtajat kertoo vain karismaattisuuden kääntöpuolesta, jota kaikki eivät suinkaan kohtaa käydessään karismaattisten seurakuntien tilaisuuksissa. Karismaattisuudesta löytyy myös paljon hyvää johtajuutta eikä vain pelkkiä harhaanjohtajia. Vaikka teoksen toinen kirjoittajista, Terho Miettinen, on aikoinaan kuulunut helluntaiseurakuntaan, teos ei kuitenkaan pohjaudu vain kirjoittajien omiin mielipiteisiin, kokemuksiin tai huhupuheisiin vaan karismaattisia ilmiöitä tarkastellaan eri tieteenalojen tutkimustiedon ja asiantuntijalausuntojen valossa. Teoksessa esitetyt väitteet olivat asianmukaisesti argumentoitu ja lähde- ja viiteluetteloiden laajuus kieli perinpohjaisesta ja huolellisesta taustatutkimuksesta. Pidin teoksen omaleimaisesta, kansantajuisesta kielestä, mutta pohdin kirjaa lukiessani, olisiko arkaan aiheeseen sopinut paremmin neutraalimmat sanavalinnat? Murensiko värikäs ja kansantajuinen kieli teoksen uskottavuutta?

Erityisesti pidin uusien käsitteiden luomisesta. Harhaanjohtajat ja vahvauskoisuus ovat juurevia suomen kielisiä käsitteitä, joita ei ole lainattu englannin kielestä vaan ne on kehitelty suomen kielen pohjalta. Nykyisin englannin kielisille käsitteille etsitään harvoin suomen kielisiä vastineita. On ilahduttavaa huomata, että on ihmisiä, jotka kulkevat vastavirtaan ja luovat elinvoimaisia suomen kielisiä käsitteitä, joiden avulla voidaan tutkia ilmiöitä. 

Lukukokemukseni pohjalta kannustan lämpimästi: älä luota kuulopuheisiin vaan lue itse tämä kirja! 

Kursivoidut lainaukset ovat suoria lainauksia teoksesta:

Miettinen, Terho ja Pelli, Raija:
Harhaanjohtajat. Vahvassa uskossa.
2017: Docendo
s. 247.
Arvostelukappale - Kiitos luottamuksesta!


keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Nojatuolimatka Saamenmaalle

Uskon vakaasti, että osa kirjoista valitsee lukijansa. Että myös kirja voi olla seireeni, joka laulaa lukijansa luokseen ja houkuttelee lukemaan kansien väliin piilotetun tarinan. Lapsesta asti olen ajatellut näin ja toisin kuin monet muut lapsuuden uskomukset, tämä uskomus on vain vahvistunut vuosi vuodelta.



En valinnut Annica Wennströmin Lapinkylää vaan se valitsi minut lukijakseen.  

Me suomalaiset tiedämme liian vähän saamelaisista ja saamelaiskulttuurista. Siksi tartuin Lapinkylään, joka kertoo yhden saamelaissuvun tarinan 1800-luvulta 2000-luvulle. Halusin oppia lisää alkuperäiskansasta, joka yhä herättää lappilaisissa kiihkeitä tunteita. Puolesta ja vastaan.




Isäni vei minut Pohjois-Lappiin, Saamenmaalle, kun olin 12-vuotias ja opetti: "Vaikka tämä on virallisesti Suomea, tämä ei ole enää sinun kotimaatasi vaan saamelaisten kotimaata. Saamenmaa. Me olemme täällä aina vain vieraita, kylässä ja turisteja. Muista se aina." Koska emme ole syntyperäisiä lappilaisia, äänensävyyn ei kätkeytynyt kateutta tai katkeruutta. Hän totesi sen niin kuin tosiasiat todetaan. Siitä lähtien olen itse suhtautunut Saamenmaahan samalla tavalla: syvään niiaten, kunnioituksella. Kun kävimme Saamenmaalla viime syksynä, toistin isäni sanat tyttärelleni - samalla äänensävyllä. Samalla tulin lausuneeksi ääneen poliittisen mielipiteen, jota vältellään lappilaisissa kahvipöydissä. Syystäkin. 




Wennström tuo saamelaisten historian lukijan iholle. Lapinkylä on kasvutarina, mutta myös tarina unohtamisesta, vaikenemisesta, sorrosta, häpeästä ja uusien sukupolvien suojelemisesta. Wennström maalaa voimakkailla vastaväreillä mykistäviä muotokuvia saman suvun voimakastahtoisista naisista neljän eri sukupolven ajalta. Samalla hän kerii auki vaietun tarinan, joka vaikenemisesta huolimatta on siirtynyt äidiltä tyttärelle kehonkielen, sanavalintojen ja tekojen myötä ja siten kehittynyt omalakiseksi tarinaksi.

Omissa juurissani ei virtaa saamelaisverta. Siksi en odottanut, että Lapinkylä johdattaisi minut omille juurilleni, oman sukuni vaiettujen salaisuuksien äärelle. Ehkä juuri siksi Wennströmin kertoma tarina pääsi livahtamaan ihoni alle. Jouduin ensimmäistä kertaa myöntämään itselleni, että vaikka kuinka haluaisin vaikuttaa tulevien sukupolvien elämänkulkuun ja yrittäisin olla KiVa-vanhempi, en kykene välttämättä täysin katkaisemaan ylisukupolvisia ketjuja, jotka soisin päättyvän minuun itseeni. Oivallus kirpaisi ja kirvelee yhä. Nähtäväksi jää mitä minä teen väärin... Tahtomattani tai tahallani.



Vaikka Lapinkylä palautti minut kasvattajana maanpinnalle, tarina ja kieli veivät minut jonnekin kauas, Saamenmaalle. Näitä viisauksia, tulen vaalimaan ja hellimään kuin arvokasta lahjaa, jonka antaja on rakas:

"Hän muisti, kuinka hänen äitinsä oli halannut kiveä tai puunrunkoa lähettääkseen ajatuksia isälle. Kertoakseen, että kaikki oli hyvin. Kysyäkseen, mitä isälle kuului."
"Jos tiedät, kuka olet ja mistä tulet, tunnistat myös kaikki joita tapaat."
"Kysy paikalta, pyydä paikalta lupa, tallaa elämää varovasti, jaa yltäkylläisyydestäsi näkymättömille. Ole hiljaa."
"Häntä puistatti aina kun hän näki suurella vaivalla rakennettuja uudistaloja. Aivan kuin jokainen hirsi olisi pilkannut sitä huomaavaista ja jälkiä jättämätöntä suhtautumista luontoon, jota hän oli oppinut nuorena arvostamaan."

Lukukokemuksen jälkeen tiedän entistä vähemmän. Silti Lapinkylä resonoi minussa. Katkeruus ulkopuolisuus, häpeä ja epätietoisuus ovat universaaleja, aikaan ja paikkaan kiinnittymättömiä tunteita, jotka voivat yhdistää erilaisista kulttuuritaustoista tulevia ihmisiä.

Vaikka suljin Lapinkylän kannet, sisällä loiskuu yhä ristiaallokko. Huomaan pohtivani alkuperäiskansojen sisälle kätkeytyvää syrjintää, joka saa ajoittain jopa rasistisia piirteitä. Mistä se kumpuaa? Kuka pitäisi vähemmistöjen sisällä olevien vähemmistöjen puolta ja taistelisi heidän oikeuksistaan? 



Jos haluat vierailla Saamenmaalla,  tartu tähän:

Wennström, Annica: Lapinkylä.
2012: Bazar
s. 334
Lainattu kirjastoautosta







sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Miten kertoa lapselle pääsiäisestä?

Tämän pääsiäisen osalta vinkki tulee myöhässä, mutta toivottavasti joku muistaa tämän myös ensi vuonna: 

Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa. 2017. Karisto. 



Kun tarkastellaan kristillisiä juhlapyhiä, pääsiäisen sanoma on julmin ja sitä on vaikea selittää lapselle. Miten kertoa pienelle lapselle oikeudenkäynnistä, ruoskimisesta ja raa'asta telotuksesta? Pääsiäissunnuntain ilosanomaa ei voi kertoa ilman pitkäperjantain kärsimystä. Kärsimys ja ilo ovat pääsiäisenä yhtä ja läsnä. Pääsiäisen sanoma on yksinkertaistettunakin abstrakti ja monimutkainen, lapsen käsityskyvyn ulottumattomissa.    

Pääsiäisen alla päätimme mieheni kanssa ettemme kerro vielä tyttärellemme pääsiäisen kristillisestä merkityksestä. Ei hän sitä vielä ymmärrä. Mutta rairuohon kylväminen, virpomisoksien poimiminen ja koristelu, virpominen ja pääsiäismunien piilottaminen ja syöminen vaativat selityksiä.  Äiti mikä tämä on? Miksi?

Niin. Miksi? En minäkään tiedä. Näin on vain aina tehty. 




Pääsiäisen alla löysin kirjastoautosta Anneli Kannon uusimman lastenkirjan: Vilma Virtanen virpomassa. Tartuin siihen, vaikka tiesin, että se on vielä liian vaikea ja pitkä tyttärelleni. Olin oikeassa. Hän ei jaksanut vielä keskittyä polveilevaan tarinaan ja monimutkaisiin piirroskuviin, vaikka kirjan kaunis kuvitus hiveli ainakin tämän äidin visuaalista silmää. (Kirjan kuvitus oli Minttu-kirjojen ja animen rakkauslapsi! 80-luvun loppupuolella syntyneelle se oli iso juttu! :D) Mutta minulle lukukokemus oli hyödyllinen: opin miten ja mitä voisin kertoa pääsiäisestä lapselleni.

"Vilma on kylvänyt rairuohoa, mutta se ei halua kasvaa, vaikka hän kastelee sitä runsaasti."

Tyttäreni on ujo ja uskon, että tulevina pääsiäisinä meillä luetaan kirjaa myös vertaistuen vuoksi: Vilmakin on pieni pääsiäisnoita, joka haluaisi virpoa, mutta ei uskalla soittaa vieraiden ihmisten ovikelloja! Mutta kuten kaikissa hyvissä lastenkirjoissa lopulta käy, Vilma selättää pelkonsa. Siksi aion lukea kirjaa tyttärelleni. Vilma on hyvä roolimalli.

"-Hyvää pääsiäistä. Tämä on taikamuna. Kun syöt sen, paranet, hän ennustaa."

Kun tyttäreni on hieman vanhempi, kerron hänelle pääsiäisen kristillisistä merkityksistä. Sitä odotellessa aion kertoa hänelle pääsiäisestä lapselle sopivan version. Anneli Kannon Vilma Virtanen virpomassa sopii tähän tarkoitukseen vallan mainiosti! 

Kirja ei ollut tietokirja vaan mehevä, opettavainen tarina, joka kertoo lapsille pääsiäisestä suomalais-karjalaisen pakanaversion. Se on pääsiäisen tarinoista se väkivallaton ja ilosempi vaihtoehto. Siksi tätä kirjaa luetaan meillä pääsiäisen alla jatkossakin:

Kanto, Anneli: Vilma Virtanen virpomassa
2017: Karisto. 
Lainattu kirjastoautosta.



perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kristillinen joogakirja

Kristillistä joogaa ei ole, sanovat.  Kun aloin joogaamaan, yllätyin, miten moni lähipiiristäni allekirjoitti Petri Paavolan mielipiteen: kristitty ei voi joogata. Avarakatseisimmatkin uskovaiset tuttavani jättivät joogaamatta - varmuuden vuoksi, sillä eihän sitä koskaan tiedä. Minun on aina ollut vaikea uskoa, että jotkin liikesarjat voisivat olla pahempia kuin toiset.  Ihminen antaa merkityssisällön liikkeille, eivät liikesarjat.


Itse joogaan ja käyn joka viikko Suomen Joogaliiton järjestämillä joogatunneilla ja niiden välissä joogaan kotona Yogaian opastuksella. Siksi suosittelen lämpimästi tutustumaan joogaan ennen kuin tuomitset sen! Jos olet ollut petripaavolan tai paavoreinikaisen kannoilla, voit tutustua joogaan myös lukemalla Heli Harjunpään teoksen Hiljaisuuden tie - kristillisiä joogaharjoituksia (Kirjapaja 2017). Teos on oiva teos myös kristinuskosta vieraantuneille suomalaisille. Teoksen myötä ymmärrät paremmin, mistä kristinuskossa on kysymys. Kirja on tietokirja. Se ei käännytä, tuputa tai ole oikeassa. Hiljaisuuden tie edustaa modernia kristillisyyttä ja sen sivuilla siunataan myös toisenlaisen maailmankuvan omaavia. Siitä huolimatta teos antaa paljon myös konservatiivisemmille kristityille.



Ajatus kristillisestä joogasta tuntui aluksi vieraalta ja teennäiseltä. Minulle jooga on vain ruumiin ja mielen harjoittamista, ei uskonnollinen rituaali. Henkistymisen sijaan tavoitteenani on vain joogin kroppa elämänilon ylläpitäminen ja omien fyysisten rajojen löytäminen. 

Mutta pääsiäisen kunniaksi päätin tutustua kristilliseen joogaan. Heli Harjunpään teos Hiljaisuuden tie - kristillisiä joogaharjoituksia (Kirjapaja 2017) oli erinomainen opas. Heli Harjunpää on sairaalapappi, työnohjaaja ja joogaopettaja. Hän, jos kuka, on oikea ihminen kirjoittamaan kristillisestä joogasta, eikö?

"Jooga itsessään ei ole uskonto vaan ikivanha elävä ja muuttuva perinne, jolle ovat tunnusomaista vuosisatojen kuluessa hioutuneet fyysiset harjoitukset, hengityksen hallinta, mielen keskittyminen sekä meditaatio. Tähän menetelmään voi kukin liittää oman uskonsa ja maailmankuvansa mukaisia sisältöjä."

"Vaikka varhaisin jooga onkin liittynyt Intian uskonnolliseen traditioon, se on silti ylittänyt maailmankuvallisia rajoja ja sitä on harjoitettu monenlaisissa uskonnollisissa yhteyksissä.  Tästä poikkeuksena on vain lähihistoria, jonka aikana jooga on usein nähty pääosin fyysisenä, terveyttä ja ulkonäköä parantavana harrastuslajina."

"Yleisemmin kuitenkin jooga on fyysisyyden lisäksi ainakin psyykkisen tason tietoisuusharjoitus, jossa mieli kiinnitetään kehoon ja hengityksen seurantaan. Näiden painotusten lisäksi monissa joogamuodoissa on myös henkinen ulottuvuus. Tänä päivänä maailmalla on paljon myös kristillistä joogaa, jossa rukoillaan Jeesusta ja pyydetään Pyhän Hengen läsnäoloa."

Harjunpää kertoo omasta joogamatkastaan, miten hän löysi kristillisen joogan ja päätyi liittämään joogaan kristillisiä elementtejä. Samalla hän avaa kansantajuisesti kristilliseen joogaan liittyvää teologiaa sekä kristinuskon mystiikkaa ja henkisyyttä, joilla on vahva rooli kristillisessä joogassa. (Jos kristillinen mystiikka kiinnostaa, suosittelen lämpimästi: Anthony De Mellon teosta Ilma jota hengität - tie mietiskelyyn ja rukoukseen)



Kirjassa on hyvin samanlainen rakenne kuin muissakin joogakirjoissa. Ensin käydään läpi joogan historiaa ja filosofiaa, jonka jälkeen Harjunpää esittelee kristillisen joogasuuntauksen ja siihen liittyvän joogaohjelman. Yksityiskohtaiset kuvat ja kirjalliset ohjeet sopivat myös aloittelijoille. Kokeneimmille joogan harrastajille liikkeet ovat tuttuja, mutta tämä voi aiheuttaa hämmennystä: asanoiden sijaan puhutaan liikkeistä ja asennoista sekä asanoiden nimet ovat suomenkielisiä.



Itse olen avoin kristilliselle joogalle. Ymmärrän, että kristinuskoa harjoittava ihminen haluaa liittää joogaharjoituksiinsa myös kristillisiä merkityssisältöjä. Harjunpään mukaan kristillisen joogan tarkoitus on energioiden tasapainottamisen sijaan ylläpitää suhdetta Luojaan: palvoa Jumalaa oman kehon, mielen ja sielun kautta. Kuitenkin kristillinen jooga tähtää siihen mihin myös tavallinen jooga: mielen ja kehon tasapainon löytämiseen ja säilyttämiseen. Tältä osin se ei eroa muusta joogasta. 

Silti jäin pohtimaan onko tämä vain joogan valkopesua: yritys tehdä paheellisesta tai jopa kielletystä sallittua. Vaikka Raamatusta löytyy useita koskettavia kuvauksia ihmisen kehollisuudesta (mm. Laulujen laulu, Valitusvirret ja Psalmit), kehollisuutta ja ruumiin harjoittamista ei ole perinteisesti arvostettu kristillisissä piireissä. Maailma muuttuu hiljalleen myös kirkon seinien sisäpuolella, mutta esimerkiksi joogaan liittyvissä keskusteluissa tulee hyvin selkeästi esiin kristittyjen suhde ihmisen kehollisuuteen. "Ruumiin harjoittamista" ei pidetä hyödyllisenä tai tavoiteltavana asiana, vaikka kristityt uskovat ruumiin olevan Pyhän Hengen temppeli, jota tulee vaalia ja suojella. Ehkä tämä kirja on osoitus näiden vanhoillisten asenteiden murtumisesta?

Olemme Jumalan edessä sellaisina kuin olemme.
Hänen hyväksyvässä rakkaudessaan voimme
löytää kokoisemme paikan tässä elämässä,
maailmassa ja luomakunnassa.

Erityisesti minua kosketti joogaharjoituksiin liitetyt rukoukset. Joogatunneilla, joilla itse käyn, ei lauleta tai lausuta mantroja. Joogatunneilta on riisuttu pois kaikki uskonnolliset elementit. Rukousten ja Raamatun jakeiden yhdistäminen joogaliikkeisiin ja mietiskelyyn vaikutti koskettavalta elementiltä. Sitä tekisi mieli kokeilla.

Juurrun Jumalan luomaan maailmaan, voin
tuntea ravitsevan maan energian virtaavan koko
kehooni, saan sisäistä voimaa, vakautta, tyyneyttä
ja tasapainoa. Kiitän Jumalaa kasvun ihmeestä!

Tähän kannattaa tutustua, edes uteliaisuudesta:

Harjunpää, Heli: Hiljaisuuden tie. Kristillisiä joogaharjoituksia. 
2017: Kirjapaja
s. 132
Arvostelukappale

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Haag, Martina: Olin niin varma meistä

Luin tätä kirjaa itkien. Aihe kosketti liian läheltä omaa elämääni. Pääsin sivulle 56 ja sen jälkeen oli pakko pitää muutaman viikon tauko ennen kuin kykenin jatkamaan lukemista. Kesti hetken ennen kuin tajusin miksi kirja tökki. Vaikka Haag olisi voinut kirjoittaa alun mukaansatempaavammin, närästys kumpusi ehkä täysin kirjan ulkopuolisista syistä.

Olin niin varma meistä kertoo rakkauden loppumisesta ja irti päästämisen vaikeudesta. Petran mies haluaa erota. Hän ei halua mennä pariterapiaan tai avioliittoleirille. Hän ei halua enää työstää parisuhdettaan paremmaksi, vaikka Petra haluaisi. Petran mies Anders on jo luovuttanut. Mitä sitten voi tehdä? 



Yritän olla tavallinen äiti. En halua että pojat huomaavat katastrofin merkkejä. Sivelen heidän iholleen aurinkorasvaa, ostan jäätelöitä ja pakkaan piknikkoreja. Silti minulla on palava halu juosta pensaan taakse ja vetää tupakka toisensa jälkeen. En pysty syömään. Minun ei tarvitse syödä. Kunhan saan tupakkaa, selviän päivästä.

Haag maalaa tavallisen rakkaustarinan elinkaaren ja kuvailee haasteita, joita romanttisissa elokuvissa ei käsitellä. Siksi tarinaan oli helppo samaistua ja ainakin minä sain tukun oivalluksia: näinhän se on ja tuohon kiveen meidänkin kelkka karahti ja kaatui! 



Olin niin varma meistä on myös kaunis kasvutarina, joka kuvaa aikuisten aikuistumista. Jos ihminen on avoin elämälle ja rehellinen itselleen, ihmisen kehitysprosessi ei pysähdy vaan jatkuu parhaimmillaan läpi elämän. Esimerkiksi itse huomasin kuuluvani kirkkokuntaan, jonka toimintamalleja en voinut enää hyväksyä ja jossa minulla oli ollut jo monta vuotta todella paha olla. Tajusin ettei vika ollut pelkästään minussa. Jouduin lähtemään tiiviistä yhteisöstä, johon sukuni on kuulunut jo sukupolvien ajan. Samalla katkesi myös osa tärkeimmistä ystävyyssuhteistani. Huomasin 28-vuotiaana joutuvani pohtimaan kuka olen ja mihin uskon. Se teki kipeää, mutta harvoin kasvu on täysin kivutonta. Päätös avasi kuitenkin ovia ja näköaloja, jotka toivat uusia vielä merkityksellisempiä asioita elämääni. Jos luovut jostain, saat jotain uutta tilalle. Lopulta ihminen on valmis maksamaan hinnan, joka hyvän olon saavuttamisesta täytyy maksaa. Saman huomasi myös Olin niin varma meistä-kirjan päähenkilö Petra.




Petra teki sen mistä monet vain puhuvat: hän muutti Pohjois-Ruotsin erämaahan mökkivahdiksi. Elämä erämaassa yllätti kaikkeen varautuneen naisen.  Luonto olikin oikukas ja arvaamaton, monien vastakohtien summa. Luontoa hallitsivat yhä ikiaikaiset lait ja tarinat, joihin ei enää kaupungissa törmännyt. Miten niihin tulisi suhtautua? Luonto on myös rehellinen peili ja erämaassa peilistä voi kurkistaa toisenlaiset kasvot kuin kaupungissa. Jos erämaasta pääsee pois, rinkkaa kantaa usein eri mielellä. Vai kantaako? Se sinun täytyy selvittää itse.

Ylläni säkenöi ja sihisee valtava revontuli. Tuntuu kuin se olisi aivan lähelläni, kuin voisin melkein koskettaa sitä, jos vain nousisin varpailleni. Revontuli liikkuu ja tanssahtelee sinne tänne. Nousen seisomaan ja vain tuijotan sitä. Hetken kuluttua väriloisto vaimenee ja katoaa sitten taivaalle himmentyen koko ajan. Palaan sisään vaikuttuneena luonnon voimallisuudesta. Kömmin hytisten makuupussiin. Olipa hienoa että sain kokea oikean revontulen. Kauan sitten revontulia pidettiin ennusmerkkeinä, vihjeinä siitä että jotakin tärkeää oli edessäpäin.

Juoni ei ollut kirjan vahvuus. Paikoitellen se oli jopa yksitoikkoinen ja ennalta-arvattava. Haag sortui kliseisiin, mutta toisaalta, eikö elämä joskus ole hieman kliseistä? Kirjan loppuratkaisu yllätti, sitten petyin. Mutta sitten jouduin myöntämään itselleni: tällaista elämä on. Kirjan vahvuus oli ehdottomasti luontokuvaukset ("Juuri tuollaista erämaassa oleminen on! Juuri tuollaiselta siellä näyttää!") sekä ihmisen surun ja henkilökohtaisten maailmanloppujen kuvaukset. Ne koskettivat ja livahtivat ihon alle. Riie Heikkilän suomennos tavoitti myös Haagin alkuperäisen hedelmällisen kielen ja kirjaa lukiessa ainakaan minä en huomannut lukevani suomennosta, vaikka usein ansiokkaastakin suomennoksesta löydän alkuperäisen kielen vaikutteita.  Olen hankala ja vaativa, niin sanovat! ;)

Kun itse kamppailee oman elämän haasteiden kanssa, Olin niin varma meistä oli raskas ja uuvuttava lukukokemus. Toisaalta se myös sanoitti omia ajatuksia ja kyyneleiden syitä. Oli myös helpottavaa lukea toisten ihmisten tuskasta. Tällöin oma tuska ei tuntunut niin ainutlaatuiselta ja yksinäiseltä. Mutta lääkemyrkytyksestä toipuvana on pakko sanoa myös tämä: älä ota mallia Petran lääkkeiden käytöstä. Uni-, rauhoittavia- ja mielialalääkkeitä ei tulisi popsia ajattelematta ja varmuuden vuoksi! Ohjeiden mukaisesti käytettynäkin lääkecocktailit voivat aiheuttaa odottamia komplikaatioita. Niin kävi minullekin.

Suosittelin eräälle ystävälleni kirjaa. 
"Kauhia! En varmana lue! Ei me olla avioeron partaalla!", hän tokaisi lappilaisen suoruudella.
Menin ymmälleni. 
"Ehkä tämä ennaltaehkäisee ongelmia?", ehdotin. "Ettet souda näihin karikoihin."
Hän aikoi lukea. Kun hän oli lähtenyt, löysin kirjan eteisen pöydältä. Kohautin olkapäitäni ja laitoin kirjan kirjahyllyni päälle. Ihmistä ei voi pakottaa lukemaan kirjoja. 


Mutta tämän kirjan lukeminen ehkäisee monia ongelmia, niin väitän. 


Lämmin suositus:

Haag, Martina: Olin niin varma meistä
2017: Atena
s. 212
Arvostelukappale


keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Lunde, Maja: Mehiläisten historia

Lyhyestä virsi kaunis: Maja Lunden Mehiläisten historia oli ajatuksia herättävä kirja ihmisten ja mehiläisten välisestä riippuvuussuhteesta sekä mehiläisten hyväksikäyttämisen yllättävistä seurauksista. Tarina koukutti, mutta sitä ei tehnyt mieli ahmia. Maltoin laskea kirjan myös yöpöydälle, jotta kirjan kannet saivat hetken hengähtää ja levätä. Seuraavalla lukukerralla koskettava tarina imaisi taas mukaansa. Suosittelen!



Sitten sama asia monisanaisemmin: 

Löysin Lunden kirjan kirjastoautosta. Koska muistin jonkun kehuneen sitä, lainasin sen. Kun aloin lukemaan Mehiläisten historiaa, tajusin miten nopeatempoisia kirjoja olen viime vuosina lukenut. Lunden kerronta tuntui verkkaiselta ja vanhanaikaiselta. Tarina, sympaattiset henkilöhahmot ja yllättävät juonenkäänteet pitivät minut kuitenkin hereillä ja vähitellen koukutuin. Kirjan keskivaiheilla ihastuin Lunden tapaan kertoa tarina. Kirjasta löytyi miktrotason lisäksi myös oivaltavasti upotettu meso- ja makrotaso, jotka puhuttelivat minua eniten. Huomasin kiintyväni sympaattisiin henkilöhahmoihin ja samaistuin varsinkin Williamin tarinaan. Emmekö me kaikki tahdo olla merkityksellisiä? Kirjan loppupuolella lukemisen sijaan koin katsovani dystooppista elokuvaa, kun Lunden kuvailemat maisemat ja kohtalot paloivat verkkokalvolleni. Huomasin miettiväni lastenlasteni tulevaisuutta. Onko heillä sitä?

Lunde kertoo kolmen, eri aikakaudella ja mantereella eläneen, ihmisen tarinan. Pidin siitä ettei näiden henkilöiden välillä ollut kirjailijan alleviivaamaa sidettä vaan siteen etsiminen jäi lukijan kontolle.

Euroopassa 1800-luvun puolivälissä elävä William haluaa jättää jälkensä historian kirjoihin ja saavuttaa elämänsä aikana jotain merkittävää. Sen sivutuotteena hän toivoo saavansa rikkautta ja maallista mammonaa, jonka puutteesta hänen perheensä nyt kärsii. Yritykset kuivuvat kasaan kerta toisensa jälkeen kunnes Williamin poika johdattaa Williamin mehiläisten luokse. Löytyykö mehiläispesästä menestyksen avaimet?

Vuonna 2007 Yhdysvalloissa George pettyy huomatessaan ettei hänen ainoa poikansa olekaan kiinnostunut jatkamaan mehiläistarhaa isänsä jälkeen niin kuin George oli aina kuvitellut. Pojan tulevaisuudensuunnitelmat tuntuvat Georgesta vierailta ja tyhjänpäiväisiltä. Ajatus sukupolvenvaihdoksen epäonnistumisesta huolettaa miestä. Tulevaisuus näyttää synkältä. Maailmalta kuuluu kuitenkin vielä synkempiä uutisia: tarhaajilta on kadonnut mehiläisiä. Jäljettömiin. George luulee tietävänsä mehiläsikadon syyn kunnes hänen hyvin hoidetulla tarhallaan tapahtuu outoja asioita, joita kokenut mehiläistarhuri ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Jos hän olisi totellut vaimoaan, hänellä ei olisi enää näitä ongelmia... 

Vuonna 2098 Tao elää autioituvassa Kiinassa, mikä ei muistuta lainkaan sitä Kiinaa, minkä me tunnemme. Myös työn merkitys on muuttunut. Sen tarkoituksena ei  ole enää mielihyvän tuottaminen tai itsensä kehittäminen vaan sen avulla yritetään pysyä hengissä. Mehiläiset ovat kuolleet sukupuuttoon jo vuonna 2045 ja niiden puuttuminen on tuonut massiivisia, uusia ongelmia: miten pölytetään viljelykasvit ja hedelmäpuut? Käsityönä se on hidasta, mutta  jonkun on pakko tehdä se. Tao on yksi ihmismehiläisistä. Nälänhädän keskelläkin Tao unelmoi paremmasta huomisesta kunnes häneltä viedään se kaikkein rakkain: oma, ainoa poika. Mutta miksi kukaan ei kerro Taolle mitä hänen pojalleen on tapahtunut? Miksi hän ei saa nähdä poikaansa?

Olen kyllästynyt kirjoihin, joiden tarina sijoittuu eri aikakausille. Niitä on viime aikoina kirjoitettu paljon eikä monikaan niistä ole ollut kovin onnistunut. Lunde on onnistunut siinä mitä moni kirjailija on yrittänyt. Eri aikatasot eivät ime huomiota itseensä vaan tuntuvat tarkoituksenmukaisilta: ne tuovat tarinaan syvyyttä ja perspektiiviä. Tarina kulki jouhevasti aikajanalla, jolle myös lukijan oli helppo asettua.

Lukukokemus oli voimakas. Jäin pohtimaan, mitä minä voisin tehdä estääkseni mehiläisiä katoamasta maapallolta. Voisinko minä omalla toiminnallani hidastaa ilmaston lämpenemistä tai tehoviljelyn haittoja? Onko sillä vaikutusta? Mehiläisten historian myötä vakuutuin, että yksittäisten ihmisten valinnoilla ja teoilla on myös globaaleja vaikutuksia. Esimerkillä on valtava, maailmaa muuttava voima. Luettuani Mehiläisten historian minun ei ole tehnyt mieli syödä enää hunajaa. Säästän sen jatkossa mehiläisten omille vauvoille. Tämän kirjan jälkeen suhtaudun kriittisemmin myös luomutuotantoon ja torjunta-aineiden välttelyyn. Loppujen lopuksi me ihmiset tiedämme luonnosta liian vähän. Me emme voi hallita luontoa. Me emme ole luomakunnan valtiaita. Miten se muuttaisi elämäämme, jos todella ymmärtäisimme tämän? 


Mikä kirja on vaikuttanut sinuun yhtä voimakkaasti? 





Kirjastoauto saapuu kylällemme klo 16. Silloin palautan kirjan takaisin kirjastoautoon ja toivon, että se vaikuttaa seuraavaankin lukijaan yhtä voimakkaasti kuin se vaikutti minuun. 


Lunde, Maja: Mehiläisten historia
2015: Tammi
s. 431 (Mutta älä kauhistu sivumäärää! Tämä oli oikeasti mielenkiintoinen ja nopealukuinen kirja!)
Lainattu kirjastoautosta