Sivut

torstai 25. elokuuta 2016

Konstig, Joonas: Pyhä Ruoka - Mitä oikein saa syödä?

Joonas Konstig on kirjoittanut terävän ajankuvan: Pyhä ruoka - mitä oikein saa syödä? Samalla Konstig on koonnut palan ruoan, ruokakulttuurimme ja ravitsemustieteen historiaa.



"Tieteilijä Jared Diamond on kutsunut maanviljelystä ihmiskunnan historian suurimmaksi virheeksi. Virheeksi siksi, että terveytemme romahti. Arkeologinen todistusaineisto osoittaa harvinaisen selvästi, että maanviljelijät ovat olleet sairaampia kuin metsästäjä-keräilijät."

Pyhä ruoka on sekoitus tietokirjaa, ystävälle uskoutumista, esseetä, self help-kirjallisuutta ja saarnaa. Tuloksena ei ole kuvottavan makuinen sillisalaatti vaan tyylikäs ja herkullinen ateriakokonaisuus.

Konstig tarkastelee ruokakulttuurissamme tapahtuneita muutoksia antropologian, biologian ja evoluutioteorian näkökulmasta. Konstig on kiinnostunut ruoan ja terveyden välisestä suhteesta, mutta hän ei tarjoile valmiita vastauksia. Pyhä ruoka kyseenalaistaa yleiset ruokailutottumukset ja tarjoaa uusia näkökulmia terveellisen ruoan teeseihin. Perustuuko ruokavaliomme tieteelliseen näyttöön perustuvaan tietoon vai pelkkiin uskomuksiin? Uskommeko sokeasti asiantuntijoita ja syömme mitä muutkin syövät?

"Terveellinen ruokavalio vaikuttaa vain, jos sitä jaksaa noudattaa pitkän aikaa."



"Hedelmät ovat lähinnä vettä, sokeria ja kuitua. Kun niiden terveellisyyttä haluttiin mainostaa myynnin lisäämiseksi, keksittiin, että niissä on yhtä vitamiinia, C-vitamiinia. Tätä on rummutettu niin menestyksekkäästi, että ihmiset liittävät C-vitamiinin ja hedelmät toisiinsa."

Pyhä ruoka ei ole eläinteollisuuden vastaisku vegaanibuumille. Konstig ei yritä käännyttää vegaaneja lihansyöjiksi. Hän suhtautuu vegaaniuteen ja kasvisruokavalioon samalla tavoin kuin muihinkin ruokavalioihin: kriittisesti ja kyseenalaistaen. Samalla hän osoittaa ettei vegaanius tai kasvisruokavalio ole ainoa pääsylippu taivaaseen. Autuuteen ja taivaan iloon voi päästä myös muilla konsteilla. Kun Konstig listaa ravinteikkaimmat ruoka-aineet, lihan lisäksi listalta löytyy myös vegaaneille sopivia vaihtoehtoja.

Ruokaan liittyviä ekologisia, eettisiä ja taloudellisia kysymyksiä Konstig ei juuri sivua. Näitä näkökulmia kaipasin erityisesti luvussa 3, jossa Konstig asettaa vastakkain sekasyöjät ja kasvissyöjät.


Pyhä ruoka oli hämmentävä lukukokemus. Konstig johdatti luentosaliin kuuntelemaan nuoren tutkijan luentoa, näytti elokuvan ja luontodokumentin ja kiskoi sitten mukanaan kiihkeään herätyskokoukseen. Lukukokemus viihdytti, mutta jätti myös pureskeltavaksi kourallisen uusia ajatuksia. Olin päättänyt etten antaisi Konstigin ajatuksien vaikuttaa keittiön kaappieni sisältöön, mutta toisin kävi. Vaihdoin sokerin hunajaan ja lihatiskillä valitsin sisäelimiä. Minä, joka olen aina inhonnut lihaa ja ulkomaanmatkoilla yökkinyt basaarien lihakojuissa myytäville tunnistamattomille sisäelimille. Hyvä kirja ja nainen on vietävissä!

"Tänä syksynä mie haluaisin poronlihan lisäksi myös luita. Niitä missä on sitä luuydintä."
Tuttu poroisäntä kohotti kulmiaan.
"Joko sie luit sen Konstigin kirjan?", hän virnisti.
Mistä se tiesi?

Kursivoidut tekstit ovat suoria lainauksia teoksesta:
Joonas Konstig: Pyhä ruoka - mitä oikein saa syödä?
2016: Kosmos
Arvostelukappale


torstai 18. elokuuta 2016

Kurkistus lapsen kirjastokassiin

Käytiin tänään ("huominen on huomenna, vaik' oltais jo sen puolella!") tyären kanssa kirjastoautossa. Oli meän eka kerta, komea pirssi oli. Meän pysäkillä kirjastoauto viipyy kaksi tuntia ja ehdittiin käymään siellä kahdesti: ensin lainaamassa kasa kirjoja, sitten palauttamassa edelliset. Pieni sai itte valita luettavansa, vaikka kirjastoautonkuljettaja katsoi minua pitkään ja hieman paheksuen.

Pitkän harkinnan jälkeen pieni päätyi näihin:




Tullut äitiinsä. Retro viehättää. Minua mietityttää osaako 1,5-vuotias vielä vihjailla, sillä minä olen lukevinani kirjojen otsikoista selvän toiveen. Mutta ei noin pieni osaa vielä vihjailla, eihän?

Nyt lähen treenaamaan lantionpohjalihaksia. Ihan vain varmuuden vuoksi.



torstai 4. elokuuta 2016

Viveca Sten: Juhannusmurha

Dekkari sekä nimet Viveca Sten ja Mari Jungstedt kuuluvat kesään. Olen aina pitänyt Viveca Stenin ja Mari Jungstedtin dekkareista. (Se kertoo ehkä kaiken olennaisimman dekkarimaustani.) Molemmilta kirjailijoilta voi odottaa takuuvarmaa laatua: koukuttava tarina, joka imaisee välittömästi mukaansa, sympaattiset henkilöhahmot ja yllättävä loppuratkaisu. Sopivassa suhteessa jännitystä ja hömppää. Pehmodekkareita. Nyt aion pyyhkiä lukulistalta Viveca Stenin nimen, vaikka Juhannusmurha oli yhä pehmodekkari.

Alku oli tuttua Steniä. Pidin siitä paljon.



"Sataman täyttivät veneiden valkeat rungot. Kaikkialla oli aluksia ja juhlivia ihmisiä. Humalainen nuoriso velloi laitureilla leppeässä kesäillassa. Väkijoukossa hoiperteleva tyttö kuitenkin tärisi vilusta. Joka puolella oli väkeä, mutta hän ei tuntenut ketään."

On juhannus. Sandhamnin satama on täyttynyt valkoisista purjeveneistä ja hilpeät juhlijat ovat rantautuneet saarelle. Sään jumalattaret suosivat Sandhamnia. Musiikki menee jalan alle, ilo on tarttuvaa ja kesän kauneudelle nostetaan vielä viideskin malja.

"Ilmasta kuului liverrystä. Nora kohotti katseensa ja näki pääskysparven lentävän taivaalla. Kun pääskyset lentävät korkealla, tulee kaunis ilma. Toivottavasti sää pysyisi lämpimänä ainakin lähipäivät.
        Nora istuutui tyytyväisenä tuolille ja vei kahvikupin huulilleen. Tämä on melkein liian hyvää ollakseen totta, hän ajatteli."

Sitten kaikki menee pieleen. Jonaksen 14-vuotias tytär ei palaa yöllä kotiin. Aamun valjetessa syrjäiseltä rannalta löytyy huonosti peitelty nuoren ruumis. Ei meidän nuori, ei tietenkään. Nuorten juhlijoiden muisti on lyhyt ja hauras. Suru sumentaa harkintakyvyn. Pian poliisit huomaavat etteivät he ole yksin tappajan jäljellä. Joku muu on heitä aina kaksi askelta edellä.




Viimeisten lukujen aikana petyin Steniin. Teksti kulki, mutta juonenkäänteet muuttuivat ennalta-arvattaviksi ja epäuskottaviksi. Fksut poliisit muuttuivat ammattitaidottomiksi, välillä heillä oli melkein yliluonnollisia kykyjä. Juhannusmurha alkoi muistuttamaan huonosti matkittua Jens Lapidusta, kun teinipojan murhaan Sten liitti myös järjestäytyneen rikollisuuden. Haukottelin. Loppuratkaisun tiesin jo viisi lukua ennen loppua. Petyin väistämättä. Jäin myös kaipaamaan muutamalle sivujuonteelle jonkinlaista loppuhuipennusta. Mitä esimerkiksi tapahtui Thomaksen lapsen menettämisen pelolle, kun Elin täytti kolme kuukautta, helpottiko se?

Loppusanoissa Viveca Sten kiitteli kustannustoimittajaansa, joka "jatkuvasti piiskaa minua eteenpäin ja saa minut kehittymään kirjailijana." Mietin millainen kirjailija Sten olisi ilman kustannustoimittajaansa. Tai, mikä pahinta, näkyykö tässä kirjassa kustannustoimittajan kädenjälki yrityksenä matkia Jens Lapidusta? Makukysymyksiä, totta kai, mutta jos Sten jatkaa Juhannusmurhan linjoilla, seuraavat Stenit jätän hyllyyn ja lukematta.

Olisi mukava kuulla olenko ainoa Sandhamn-sarjan fani, joka pettyi Juhannusmurhaan?

Tai sitten Viveca Sten on aiemmin hemmotellut minut piloille ja minusta on tullut vain ronkeli ja ikävä ihminen.

Sama kirja, eri lukukokemus: Luetut.net ja Lukuneuvoja.

Sten, Viveca: Juhannusmurha
WSOY 2016
Sivuja 436

Lainattu kirjastosta, pikalaina.
(Rollon pääkirjaston kirjastotädeille terveisiä: palautan tämän huomenna!)

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Sara Saarela: Kanssasi en tarvinnut sanoja

En muista milloin viimeksi olisin lukenut kirjan, joka on kirjoitettu preesensissä. Nyt luin.

Samalla keksin Sara Saarelalle uuden ammatin: runoilija. Vaikka Saarela on taitava tarinankertoja, runous voisi olla hänen vahvin lajinsa. Runojen kautta hänen herkkä ja kukkiva kieli pääsisi oikeuksiinsa. Tämä on toki vain minun, yksittäisen lukijan, mielipide. Vauhtiin päästyäni keksin hänelle myös toisen ammatin: sosionomi. Toivon, että hän menisi työskentelemään huostaanotettujen nuorten jälkihuoltoon. Hänellä olisi paljon annettavaa myös siellä.

Kevään ja kesän aikana olen lukenut vain synkkiä kirjoja. Kun ongin postilaatikosta Saarelan kirjan, parahdin. Jaksaisinko lukea enää kuolemasta? Muuttolaatikoiden keskellä avasin kirjan ja yllätyin positiivisesti. Vakavasta aiheesta huolimatta kirja oli valoisa kuin kesäpäivä!


1920-luvulla rakennettu hirsitalo. Tuohon taloon kannoin yöpöytäni. 
Paikkakunta pysyy samana, samoin asuinkumppanit.
Vain työmatka pitenee ja lähikirjasto vaihtuu kirjastoautoksi.


Saarelan kieli lumosi.

Kanssasi en tarvinnut sanoja kertoo sisarusten Mimmin ja Pihlan tarinan. Pihla on johtaja, Mimmi seuraa. He ovat varttuneet sijaisperheessä, jossa heitä ei ole osattu rakastaa. Sisäinen ahdistus kasvaa masennukseksi, jota lääkitään eristäytymisellä ja siskon läsnäololla. Siskon rakkaus ei aina riitä. Pihla tekee itsemurhan ja jättää Mimmin yksin. Isosiskon masennus tarttuu. Mimmikin haluaa kuolla. Poikaystävä ja sijaisvanhemmat katsovat vierestä voimattomina, kun Mimmi katoaa kuoreensa.

Synkkä aihe ja kepeä kerronta loivat mielenkiintoisen ja koukuttavan kontrastin, joka piti jännitettä yllä. Välillä toki mietin lipsahtiko kevyt, runollinen kerronta jo tekopirteyden puolelle? Toisinaan kaipasin rouheampaa, jopa rujoa, kieltä, mikä sointuisi kirjan teemaan paremmin.

Jukka Pojan sanoin: Maisema herättää jumalanpelkoo.
Olen niitä nuoria aikuisia, jotka hinkuvat kaupungista maalle.
Kanssasi en tarvinnut sanoja on moniulotteinen kasvutarina, jossa etsitään minuutta sekä rakennetaan maailmankuvaa ja omia uskomuksia. Saarela pohtii kirjan päähenkilöiden kautta myös hyvin filosofisia kysymyksiä: Miksi minä olen olemassa? Kuka minä olen? Minne ihminen menee, kun hän on kuollut? Onko kuoleman jälkeen elämää? Vaikka Saarela on pastori, hän ei anna valmiita vastauksia vaan antaa koordinaatit polun päähän, jonka varrelta voi itse löytää vastaukset.

Sara Saarela on 2010-luvun Eila Payne tai Jukka Mäkinen. Samalla intensiteetillä hän maalaa kuvan kristinuskosta. Jos olet epävarma mihin luterilainen oikeastaan uskoo, lue Saarelan Kanssasi en tarvinnut sanoja. Kirjasta välittyy armo ja Jumalan rakkaus, joka kantaa myös kuoleman tuolle puolen. Jos läheisesi on tehnyt itsemurhan ja pohdit missä hän on nyt, lue tämä kirja.

Kanssasi en tarvinnut sanoja ei saarnaa eikä sen painopiste ole hengellisyydessä. Kirjan voi lukea, vaikka karttaisit uskonnollista kirjallisuutta. Jos et ole koskaan lukenut kristillistä kirjaa, kannattaa ehkä aloittaa Sara Saarelasta. Hän on genren outo lintu. Positiivisella tavalla. Toivon, että Saarela laajentaisi tuotantoaan myös kristillisen genren ulkopuolelle. Veikkaan, että hänelle kävisi samoin kuin Juha Tapiolle vuosia sitten. Hänen ura saisi uuden nosteen ja hän valloittaisi (loppujenkin) suomalaisten lukijoiden sydämet.

Viimeinen sivu yllätti ja kostutti silmät. Piti mennä ulos ja kävellä metsään. Tirauttaa pieni itku ja huutaa ääneen. Tunne oli tismalleen sama kuin luettuani Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää.

Mutta kenelle tätä suosittelisin? Sijaisvanhemmille tai sijaisvanhemmuuteen valmistautuville. Ehdottomasti. Teidän pitää lukea tämä kirja.



Saarela, Sara: Kanssasi en tarvinnut sanoja

Kharis: 2016
sivuja 125
Arvostelukappale