Sivut

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Lippuarvonta: Helsingin kirjamessut

Helsingin kirjamessut lähestyvät ja sain teille ihanille lukijoilleni 2 vapaalippua!




Vapaalipulla pääset päiväksi Helsingin kirjamessuille sekä samaan aikaan järjestettäville Viini ja Ruoka-messuille. (Messut järjestetään Helsingin Messukeskuksessa  27.-30.10.2016) 

Osallistut arvontaan kommentoimalla tämän postauksen kommenttikenttään. Arvottuani liput vastaan voittajien kommentteihin ja voitte lähettää minulle sähköpostitse tarkemmat yhteystiedot. Sähköpostiosoitetta ei tarvitse laittaa kommenttikenttään kaiken kansan nähtäville! :) Osallistumisaikaa on ke 19.10 klo 19 asti. Torstaina 20.10 postitan liput 1. luokan kirjeenä tai jos voittaja on Rollon lähettyviltä, voimme sopia, mistä voit noutaa lipun :)


Onnea kilpailuun!

Tänä vuonna Kirjamessujen teemana on Pohjoismaiden kirjallisuus ja kulttuuri. Messuohjelman löydät täältä. Uutuutena on messupolku-ohjelma, jonka avulla voit suunnitella etukäteen oman messupolkusi Helsingin Kirjamessujen verkkosivuilla. Näin voit keskittyä messuilla messulehden selaamisen sijaan itse ohjelmaan. Kokeilin ja oli kerrassaan kätevä kapistus! Täällä jo lasketaan päiviä Kirjanrakastajien bileisiin ja Don Rosan tapaamiseen :) Muista myös ilmoittautua lukupiireihin! Näin pääset keskustelemaan uutuuskirjasta kirjailijan ja muiden lukijoiden kanssa. Tommi Kinnusen fanina suunnistan tietenkin Lopotin lukupiiriin.


Nähdään Kirjamessuilla! :) 


EDIT: Arvonta on päättynyt! Kiitos kaikille osallistujille. Arvontakone arpoi voittajiksi Ullan ja Marikin. (Lähettäkää minulle sähköpostitse (postiailonalle@hotmail.fi) tarkempi osoite, johon voin postittaa messulipun.) Onnea voittajille! :) 

Te, jotka jäitte vielä kaipaamaan messulippua, messulippuja arvotaan ainakin vielä Leena Lumen blogissa. Käykääpä osallistumassa ja tutustumassa samalla Leena Lumen kauniiseen ja inspiroivaan blogiin :) Lämmin suositus!

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Soljander-Halme, Hannele: Lasten oma lauluvuosi

Lasten oma lauluvuosi on laulukirja, joka esittelee kalenterivuoden juhla-, liputus- ja merkkipäiviin kuuluvat uudet ja perinteiset lastenlaulut. (Kirjasta on myös hyvä tarkistaa milloin oli Minna Canthin päivä, Halloween tai satupäivä!)

Vaikka minulle laulettiin lapsena paljon, olen unohtanut monien lastenlaulujen oikeat sanat ja melodiat. Lasten oma lauluvuosi paikkaa nämä muistiaukot. Kirja myös tarjoaa uusia lauluja, joiden avulla voit kertoa lapselle Lapsen oikeuksista, autottomasta päivästä tai yrittäjyydestä. Kirjasta löytyy myös lauluja joiden avulla voi juhlia isovanhempia, nuotioretkiä tai aloittaa satuhetken.



Ilon lisäksi vuodenkiertoon kuuluu useimmiten myös suru. Olisin kaivannut kirjaan lauluja, joiden avulla voisi käsitellä kuolemaa sekä muistella edesmenneitä rakkaita. Olivatpa he sitten läheisiä ihmisiä tai lemmikkejä. (Kaipasin kirjaan myös pottalaulua, jonka avulla voisi viihdyttää potalla istuvaa lasta. Nyt olen joutunut keksimään sellaisen itse... Maailman käsienpesupäivänä (15.10) laulettavaa Pestään!-laulua meillä sitten lauletaankin joka päivä. "Tässä kaksi kättä on. Kädet täytyy pestä! Vettä on ja saippuaa, mikään ei siis estä. Pestään, pestään saippualla pois!")

Ilokseni kirjasta löytyi myös helppolukuiset nuotit ja soinnut, joiden avulla säestäminen onnistui jopa minulta, vaikka edellisestä pianotunnista on aikaa jo kaksikymmentä vuotta! Kirjan takakannessa on myös cd-levy, jonka avulla pääset harjoittelemaan tai laulamaan lauluja pianon säestyksellä. Äänite helpottaa uusien laulujen oppimista. (Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ääniteeltä löytyy vain kaikki uudet ja ennen julkaisemattomat laulut.) Ilahduin myös laulujen kaksi- ja monikielisyydestä. Esimerkiksi Maamme-laulu ja Vid en källa olivat sekä ruotsiksi että suomeksi ja Jaakko kulta-lauluun löytyi myös ruotsin, ranskan, englannin, saksan, viron ja venäjän kieliset sanat!



Tyttäreni on nyt 1v88kk. Hän kaivaa usein pärekorista Lasten oma lauluvuosi-kirjan ja pyytää: "Aua!" Sitten me lauletaan ja ihastellaan Maija Hurmeen kaunista kuvitusta. Kirja soveltuu hyvin alle kaksivuotiaille, mutta yhtä innoissaan siitä on ollut myös kylässä käynyt neljävuotias, eskarilainen ja tokaluokkalainen.

Teos on jatko-osa Tuula Korolaisen ja Riitta Tuluston Lasten oma vuosikirja-teokselle, joka sai Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2015. Lasten oma laulukirjasta löytyy laulu jokaiselle merkkipäivälle, jonka Lasten oma vuosikirja esittelee. Vaikka molempia teoksia voi toki lukea itsenäisinä teoksina, parhaiten ne toimivat yhdessä.

Tässä oiva lahjavinkki tulevalle kotiäidille, lastentarhaopettajalle tai perhepäivähoitajalle! :)

Lasten oma lauluvuosi
Toimittanut: Hannele Soljander-Halme
Kuvittanut: Maija Hurme
2016: Lasten keskus
s. 120
Arvostelukappale

lauantai 24. syyskuuta 2016

Holmberg, Niillas: Jos itseni pelastan itseltäni ja The Way Back

Miehen syyslomalla suunta oli itsestäänselvä: Inari. Halusin käydä Siidassa ja syödä kunnollista poroa. Kaipasin myös oikeita Lapin maisemia, joita Rovaniemellä ei näe. (Me asutaan etelässä!) Inarista alkaa Lappi, jonka minä miellän Lapiksi. Siellä näkee ja kuulee saamea, joka on mielestäni maailman kauneimpia kieliä. Maisemat ovat maagiset, kuin fantasiakirjasta revityt. Hämmennyn yhä joka kerta: olenko minä tosiaan Suomessa?




Poikkesin myös Saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen käsityömyymälässä, Duodji Shopissa. Käsitöiden lisäksi Duodji Shopissa myydään koruja, asusteita sekä saamelaista musiikkia ja kirjallisuutta.

Sieltä löytyi nämä helmet:



Niillas Holmberg on muusikko, runoilija, näyttelijä ja saamelaisaktivisti, joka on julkaissut useita runokokoelmia ja levyjä. Holmberg sai Saamelaisneuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014 teoksesta Amas amas amasmuvvat (Suom. Jottei outo tulisi oudommaksi), joka oli ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2015. Holmbergin runoja on käännetty jo yhdeksälle kielelle, vaikka Holmberg on vasta 26-vuotias. Ihailtava saavutus, eikö?

The Way Back on Niillas Holmbergin neljäs, ja ensimmäinen englanninkielinen, runoteos. Teos on kaksikielinen. Samalla aukemalla lukija pääsee lukemaan runon pohjoissaameksi ja englanniksi. Puolet teoksen runoista on kirjoitettu Pohjois-Intiassa, Tiibetiläisessä esittävien taiteiden instituutissa ja puolet Holmbergin kotiseudulla, hänen palattuaan opintomatkaltaan.

Runot ovat helposti ymmärrettäviä, filosofisia ja hyvin koskettavia. Runojen kautta Holmberg vertailee buddhalaista filosofiaa ja saamelaisuutta. Samalla hän pysäyttää hetkiä, jotka kuvaavat oivalluksia ja kokemuksia, jotka syntyivät Holmbergin opiskellessa Pohjois-Intiassa Tiibetiläisessä esittävien taiteiden instituutissa. Näistä hetkistä myös lukija oppii paljon. Runot pysäyttävät pohtimaan ihmissuhteita, globalisaatiota, luontoa ja turismia. The Way Back herättää elämän ja matkustamisen nälän.

Jos itseni pelastan itseltäni on Holmbergin ensimmäinen suomenkielinen runoteos. Teos oli kantaaottavampi ja poliittisempi kuin The Way Back. Ehkä siksi se tuntui myös henkilökohtaisemmalta. Aivan kuin olisin istunut Holmbergin vieressä ja hän olisi lukenut minulle päiväkirjaansa tai olisin selannut valokuvia, joita hän ei koskaan julkaisisi sosiaalisessa mediassa. Samalla mielikuvat ja näkemykset saamelaisuudesta päivittyvät 2010-luvulle. Teos kuvaa herkästi kotiseutuikävää sekä kaupunkisaamelaisuutta. Runot itkettävät, naurattavat ja ravistelevat. Runot herättävät myös pohtimaan saamelaisuuden ja suomalaisuuden välistä (valta)suhdetta ja sitä, millaiseksi se tulevaisuudessa kehittyy. Toivottavasti runoteos ei jää Holmergin ainoaksi suomenkieliseksi runoteokseksi! Minun käsissäni teos on kohta jo nukkavieru. Jos The Way Back herätti elämän ja matkustamisen nälän, Jos itseni pelastan itseltäni on soundtrack, joka jää soimaan päähän ja jota lukiessa tekee mieli jammailla.

Luin itse nämä runoteokset vaivaiskoivikossa, mutta yhtä hyvin näitä voi lukea New Yorkissa tai Oulussa.

Lämmin suositus.

Teokset:

Niillas Holmberg: The Way Back. Poems in Sámi
2016: Francis Boutle Publishers
s. 111

Niillas Holmberg: Jos itseni pelastan itseltäni
2015: Palladium Kirjat
s. 80

Ostin molemmat teokset Saamelaiskulttuurikeskus Sajoksen käsityömyymälä Duodji Shopista.



tiistai 13. syyskuuta 2016

Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto oli minulle uusi tuttavuus, mutta se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Mene tiehesi äläkä koskaan enää näytä itseäsi oikeille ihmisille.

Jos haluat lukea hyvän ja koukuttavan lukuromaanin, jota ei ole pakko ahmia saman tien loppuun asti, suosittelen tarttumaan Pyöveliin. Viihdyttävän tarinan lisäksi pääset kurkistamaan miten suomalainen yhteiskunta ja oikeusjärjestelmä ovat kehittyneet.

Saksanmaalla ei kukaan tuntisi minua. Voisin aloittaa uuden elämän ja oppia aivan mitä tahtoisin.





On kaksi eri yhteiskuntaluokasta tulevaa nuorta. Kaunis nainen ja komea mies. He kohtaavat ja rakastuvat. Läheisten vastustuksesta huolimatta ihastus roihahtaa rakkaudeksi. Nuoripari tahtoo papin edessä ja vaatimattomasta mökistä tulee heidän koti. He lisääntyvät. Äitiys avaa nuoren naisen silmät: pyövelinpojista kasvaa pyöveleitä eikä hän voisi sitä estää, vaikka haluaisi.

On nuori poika, joka kurottaa kuuseen, mutta kapsahtaa katajaan. Miten sieltä noustaan?

Näiden tarinoiden ympärille kietoutuu kahden miehen kohtalo. Voiko äidin puodin pitäjälle myymä juoksupoika aloittaa elämänsä alusta? Entä mitä tekee mies, jolle hääyönä paljastuu ettei rikkaus tuo onnea eikä rakkaus ole aina aitoa?

Ymmärrättekö nyt miksi rakastuin Kannon tapaan kutoa tarinoita? Samaan teokseen mahtuu koko yhteiskunta. Kirjan edetessä eri värisistä langoista muodostuu vähitellen kaunis seinävaate.

Kanto taitaa historiallisen romaanin lajityypin: hän osaa sekoittaa faktaa ja fiktiota sopivassa suhteessa. Kanto näyttää ja kuvailee, mutta ei selitä, ymmärrä ja kaunistele. 1600-luku ei ole parempi tai pahempi kuin 2010-luku, sen opin. Vaikka tekniikka ja tiede kehittyvät, elämän kipukohdat ja hymyn aiheet pysyvät samoina.

Kun tarpeeksi piinataan, noita tunnustaa, mitä käsketään.

Vaikka Pyöveli oli viihdyttävä, en suosittele sitä herkemmille lukijoille. Kanto ei mässäile väkivallalla, mutta hän ei myöskään peittele pyöveleiden arkea. Kanto kuvaa yksityiskohtaisesti pyöveleiden työtä: kiduttamista, tappamista ja ruumiiden hävittämistä. Myös niitä tilanteita, kun rikollinen ei kuole niin kuin pyöveli ja kansa toivoisi. Samalla Kanto kuvailee miten hyvä pyöveli toimi. Hyvä pyöveli lahjoitti arvokkaan ja miellyttävän kuoleman. Dekkareiden ystäville suosittelen Pyöveliä. Ainakin minä jäin pohtimaan, mikä väkivallassa yhä viihdyttää ja kiinnostaa?

Mitä oppineempi mies on, sitä mielettömämpiä asioita hän pitää totena.

Valitettavasti Pyövelissä kuvattu maailma ei ole kuollut. Euroopan rajoilla on yhä "pyöveleitä", jotka toteuttavat oikeutta samoilla metodeilla kuin 1600-luvun tuomarit ja pyövelit. Se mikä on meille häpeällistä historiaa, on toisille yhä nykypäivää. Siksi Pyöveli on myös hyvin ajankohtainen teos, joka antaa uusia näkökulmia päivän uutisaiheisiin.



Huoruudesta syytetyt naisihmiset ovat aina joutuneet tuntemattoman sotamiehen raiskaamiksi. Eivät halua vetää tuttuja ihmisiä käräjille. 

Ota riski ja lue. Saatat rakastua.

Kerran he olivat luonani, ja minä muistan heidät.

Kiitos lukuelämyksestä Anneli Kanto!

Kursiivit ovat suoria lainauksia kirjasta:

Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus: 2015
s. 387
Lainattu kirjastoautosta






torstai 25. elokuuta 2016

Konstig, Joonas: Pyhä Ruoka - Mitä oikein saa syödä?

Joonas Konstig on kirjoittanut terävän ajankuvan: Pyhä ruoka - mitä oikein saa syödä? Samalla Konstig on koonnut palan ruoan, ruokakulttuurimme ja ravitsemustieteen historiaa.



"Tieteilijä Jared Diamond on kutsunut maanviljelystä ihmiskunnan historian suurimmaksi virheeksi. Virheeksi siksi, että terveytemme romahti. Arkeologinen todistusaineisto osoittaa harvinaisen selvästi, että maanviljelijät ovat olleet sairaampia kuin metsästäjä-keräilijät."

Pyhä ruoka on sekoitus tietokirjaa, ystävälle uskoutumista, esseetä, self help-kirjallisuutta ja saarnaa. Tuloksena ei ole kuvottavan makuinen sillisalaatti vaan tyylikäs ja herkullinen ateriakokonaisuus.

Konstig tarkastelee ruokakulttuurissamme tapahtuneita muutoksia antropologian, biologian ja evoluutioteorian näkökulmasta. Konstig on kiinnostunut ruoan ja terveyden välisestä suhteesta, mutta hän ei tarjoile valmiita vastauksia. Pyhä ruoka kyseenalaistaa yleiset ruokailutottumukset ja tarjoaa uusia näkökulmia terveellisen ruoan teeseihin. Perustuuko ruokavaliomme tieteelliseen näyttöön perustuvaan tietoon vai pelkkiin uskomuksiin? Uskommeko sokeasti asiantuntijoita ja syömme mitä muutkin syövät?

"Terveellinen ruokavalio vaikuttaa vain, jos sitä jaksaa noudattaa pitkän aikaa."



"Hedelmät ovat lähinnä vettä, sokeria ja kuitua. Kun niiden terveellisyyttä haluttiin mainostaa myynnin lisäämiseksi, keksittiin, että niissä on yhtä vitamiinia, C-vitamiinia. Tätä on rummutettu niin menestyksekkäästi, että ihmiset liittävät C-vitamiinin ja hedelmät toisiinsa."

Pyhä ruoka ei ole eläinteollisuuden vastaisku vegaanibuumille. Konstig ei yritä käännyttää vegaaneja lihansyöjiksi. Hän suhtautuu vegaaniuteen ja kasvisruokavalioon samalla tavoin kuin muihinkin ruokavalioihin: kriittisesti ja kyseenalaistaen. Samalla hän osoittaa ettei vegaanius tai kasvisruokavalio ole ainoa pääsylippu taivaaseen. Autuuteen ja taivaan iloon voi päästä myös muilla konsteilla. Kun Konstig listaa ravinteikkaimmat ruoka-aineet, lihan lisäksi listalta löytyy myös vegaaneille sopivia vaihtoehtoja.

Ruokaan liittyviä ekologisia, eettisiä ja taloudellisia kysymyksiä Konstig ei juuri sivua. Näitä näkökulmia kaipasin erityisesti luvussa 3, jossa Konstig asettaa vastakkain sekasyöjät ja kasvissyöjät.


Pyhä ruoka oli hämmentävä lukukokemus. Konstig johdatti luentosaliin kuuntelemaan nuoren tutkijan luentoa, näytti elokuvan ja luontodokumentin ja kiskoi sitten mukanaan kiihkeään herätyskokoukseen. Lukukokemus viihdytti, mutta jätti myös pureskeltavaksi kourallisen uusia ajatuksia. Olin päättänyt etten antaisi Konstigin ajatuksien vaikuttaa keittiön kaappieni sisältöön, mutta toisin kävi. Vaihdoin sokerin hunajaan ja lihatiskillä valitsin sisäelimiä. Minä, joka olen aina inhonnut lihaa ja ulkomaanmatkoilla yökkinyt basaarien lihakojuissa myytäville tunnistamattomille sisäelimille. Hyvä kirja ja nainen on vietävissä!

"Tänä syksynä mie haluaisin poronlihan lisäksi myös luita. Niitä missä on sitä luuydintä."
Tuttu poroisäntä kohotti kulmiaan.
"Joko sie luit sen Konstigin kirjan?", hän virnisti.
Mistä se tiesi?

Kursivoidut tekstit ovat suoria lainauksia teoksesta:
Joonas Konstig: Pyhä ruoka - mitä oikein saa syödä?
2016: Kosmos
Arvostelukappale


torstai 18. elokuuta 2016

Kurkistus lapsen kirjastokassiin

Käytiin tänään ("huominen on huomenna, vaik' oltais jo sen puolella!") tyären kanssa kirjastoautossa. Oli meän eka kerta, komea pirssi oli. Meän pysäkillä kirjastoauto viipyy kaksi tuntia ja ehdittiin käymään siellä kahdesti: ensin lainaamassa kasa kirjoja, sitten palauttamassa edelliset. Pieni sai itte valita luettavansa, vaikka kirjastoautonkuljettaja katsoi minua pitkään ja hieman paheksuen.

Pitkän harkinnan jälkeen pieni päätyi näihin:




Tullut äitiinsä. Retro viehättää. Minua mietityttää osaako 1,5-vuotias vielä vihjailla, sillä minä olen lukevinani kirjojen otsikoista selvän toiveen. Mutta ei noin pieni osaa vielä vihjailla, eihän?

Nyt lähen treenaamaan lantionpohjalihaksia. Ihan vain varmuuden vuoksi.



torstai 4. elokuuta 2016

Viveca Sten: Juhannusmurha

Dekkari sekä nimet Viveca Sten ja Mari Jungstedt kuuluvat kesään. Olen aina pitänyt Viveca Stenin ja Mari Jungstedtin dekkareista. (Se kertoo ehkä kaiken olennaisimman dekkarimaustani.) Molemmilta kirjailijoilta voi odottaa takuuvarmaa laatua: koukuttava tarina, joka imaisee välittömästi mukaansa, sympaattiset henkilöhahmot ja yllättävä loppuratkaisu. Sopivassa suhteessa jännitystä ja hömppää. Pehmodekkareita. Nyt aion pyyhkiä lukulistalta Viveca Stenin nimen, vaikka Juhannusmurha oli yhä pehmodekkari.

Alku oli tuttua Steniä. Pidin siitä paljon.



"Sataman täyttivät veneiden valkeat rungot. Kaikkialla oli aluksia ja juhlivia ihmisiä. Humalainen nuoriso velloi laitureilla leppeässä kesäillassa. Väkijoukossa hoiperteleva tyttö kuitenkin tärisi vilusta. Joka puolella oli väkeä, mutta hän ei tuntenut ketään."

On juhannus. Sandhamnin satama on täyttynyt valkoisista purjeveneistä ja hilpeät juhlijat ovat rantautuneet saarelle. Sään jumalattaret suosivat Sandhamnia. Musiikki menee jalan alle, ilo on tarttuvaa ja kesän kauneudelle nostetaan vielä viideskin malja.

"Ilmasta kuului liverrystä. Nora kohotti katseensa ja näki pääskysparven lentävän taivaalla. Kun pääskyset lentävät korkealla, tulee kaunis ilma. Toivottavasti sää pysyisi lämpimänä ainakin lähipäivät.
        Nora istuutui tyytyväisenä tuolille ja vei kahvikupin huulilleen. Tämä on melkein liian hyvää ollakseen totta, hän ajatteli."

Sitten kaikki menee pieleen. Jonaksen 14-vuotias tytär ei palaa yöllä kotiin. Aamun valjetessa syrjäiseltä rannalta löytyy huonosti peitelty nuoren ruumis. Ei meidän nuori, ei tietenkään. Nuorten juhlijoiden muisti on lyhyt ja hauras. Suru sumentaa harkintakyvyn. Pian poliisit huomaavat etteivät he ole yksin tappajan jäljellä. Joku muu on heitä aina kaksi askelta edellä.




Viimeisten lukujen aikana petyin Steniin. Teksti kulki, mutta juonenkäänteet muuttuivat ennalta-arvattaviksi ja epäuskottaviksi. Fksut poliisit muuttuivat ammattitaidottomiksi, välillä heillä oli melkein yliluonnollisia kykyjä. Juhannusmurha alkoi muistuttamaan huonosti matkittua Jens Lapidusta, kun teinipojan murhaan Sten liitti myös järjestäytyneen rikollisuuden. Haukottelin. Loppuratkaisun tiesin jo viisi lukua ennen loppua. Petyin väistämättä. Jäin myös kaipaamaan muutamalle sivujuonteelle jonkinlaista loppuhuipennusta. Mitä esimerkiksi tapahtui Thomaksen lapsen menettämisen pelolle, kun Elin täytti kolme kuukautta, helpottiko se?

Loppusanoissa Viveca Sten kiitteli kustannustoimittajaansa, joka "jatkuvasti piiskaa minua eteenpäin ja saa minut kehittymään kirjailijana." Mietin millainen kirjailija Sten olisi ilman kustannustoimittajaansa. Tai, mikä pahinta, näkyykö tässä kirjassa kustannustoimittajan kädenjälki yrityksenä matkia Jens Lapidusta? Makukysymyksiä, totta kai, mutta jos Sten jatkaa Juhannusmurhan linjoilla, seuraavat Stenit jätän hyllyyn ja lukematta.

Olisi mukava kuulla olenko ainoa Sandhamn-sarjan fani, joka pettyi Juhannusmurhaan?

Tai sitten Viveca Sten on aiemmin hemmotellut minut piloille ja minusta on tullut vain ronkeli ja ikävä ihminen.

Sama kirja, eri lukukokemus: Luetut.net ja Lukuneuvoja.

Sten, Viveca: Juhannusmurha
WSOY 2016
Sivuja 436

Lainattu kirjastosta, pikalaina.
(Rollon pääkirjaston kirjastotädeille terveisiä: palautan tämän huomenna!)

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Sara Saarela: Kanssasi en tarvinnut sanoja

En muista milloin viimeksi olisin lukenut kirjan, joka on kirjoitettu preesensissä. Nyt luin.

Samalla keksin Sara Saarelalle uuden ammatin: runoilija. Vaikka Saarela on taitava tarinankertoja, runous voisi olla hänen vahvin lajinsa. Runojen kautta hänen herkkä ja kukkiva kieli pääsisi oikeuksiinsa. Tämä on toki vain minun, yksittäisen lukijan, mielipide. Vauhtiin päästyäni keksin hänelle myös toisen ammatin: sosionomi. Toivon, että hän menisi työskentelemään huostaanotettujen nuorten jälkihuoltoon. Hänellä olisi paljon annettavaa myös siellä.

Kevään ja kesän aikana olen lukenut vain synkkiä kirjoja. Kun ongin postilaatikosta Saarelan kirjan, parahdin. Jaksaisinko lukea enää kuolemasta? Muuttolaatikoiden keskellä avasin kirjan ja yllätyin positiivisesti. Vakavasta aiheesta huolimatta kirja oli valoisa kuin kesäpäivä!


1920-luvulla rakennettu hirsitalo. Tuohon taloon kannoin yöpöytäni. 
Paikkakunta pysyy samana, samoin asuinkumppanit.
Vain työmatka pitenee ja lähikirjasto vaihtuu kirjastoautoksi.


Saarelan kieli lumosi.

Kanssasi en tarvinnut sanoja kertoo sisarusten Mimmin ja Pihlan tarinan. Pihla on johtaja, Mimmi seuraa. He ovat varttuneet sijaisperheessä, jossa heitä ei ole osattu rakastaa. Sisäinen ahdistus kasvaa masennukseksi, jota lääkitään eristäytymisellä ja siskon läsnäololla. Siskon rakkaus ei aina riitä. Pihla tekee itsemurhan ja jättää Mimmin yksin. Isosiskon masennus tarttuu. Mimmikin haluaa kuolla. Poikaystävä ja sijaisvanhemmat katsovat vierestä voimattomina, kun Mimmi katoaa kuoreensa.

Synkkä aihe ja kepeä kerronta loivat mielenkiintoisen ja koukuttavan kontrastin, joka piti jännitettä yllä. Välillä toki mietin lipsahtiko kevyt, runollinen kerronta jo tekopirteyden puolelle? Toisinaan kaipasin rouheampaa, jopa rujoa, kieltä, mikä sointuisi kirjan teemaan paremmin.

Jukka Pojan sanoin: Maisema herättää jumalanpelkoo.
Olen niitä nuoria aikuisia, jotka hinkuvat kaupungista maalle.
Kanssasi en tarvinnut sanoja on moniulotteinen kasvutarina, jossa etsitään minuutta sekä rakennetaan maailmankuvaa ja omia uskomuksia. Saarela pohtii kirjan päähenkilöiden kautta myös hyvin filosofisia kysymyksiä: Miksi minä olen olemassa? Kuka minä olen? Minne ihminen menee, kun hän on kuollut? Onko kuoleman jälkeen elämää? Vaikka Saarela on pastori, hän ei anna valmiita vastauksia vaan antaa koordinaatit polun päähän, jonka varrelta voi itse löytää vastaukset.

Sara Saarela on 2010-luvun Eila Payne tai Jukka Mäkinen. Samalla intensiteetillä hän maalaa kuvan kristinuskosta. Jos olet epävarma mihin luterilainen oikeastaan uskoo, lue Saarelan Kanssasi en tarvinnut sanoja. Kirjasta välittyy armo ja Jumalan rakkaus, joka kantaa myös kuoleman tuolle puolen. Jos läheisesi on tehnyt itsemurhan ja pohdit missä hän on nyt, lue tämä kirja.

Kanssasi en tarvinnut sanoja ei saarnaa eikä sen painopiste ole hengellisyydessä. Kirjan voi lukea, vaikka karttaisit uskonnollista kirjallisuutta. Jos et ole koskaan lukenut kristillistä kirjaa, kannattaa ehkä aloittaa Sara Saarelasta. Hän on genren outo lintu. Positiivisella tavalla. Toivon, että Saarela laajentaisi tuotantoaan myös kristillisen genren ulkopuolelle. Veikkaan, että hänelle kävisi samoin kuin Juha Tapiolle vuosia sitten. Hänen ura saisi uuden nosteen ja hän valloittaisi (loppujenkin) suomalaisten lukijoiden sydämet.

Viimeinen sivu yllätti ja kostutti silmät. Piti mennä ulos ja kävellä metsään. Tirauttaa pieni itku ja huutaa ääneen. Tunne oli tismalleen sama kuin luettuani Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää.

Mutta kenelle tätä suosittelisin? Sijaisvanhemmille tai sijaisvanhemmuuteen valmistautuville. Ehdottomasti. Teidän pitää lukea tämä kirja.



Saarela, Sara: Kanssasi en tarvinnut sanoja

Kharis: 2016
sivuja 125
Arvostelukappale 


torstai 19. toukokuuta 2016

Katri Rauanjonki: Jonain keväänä herään

Tunnustan sen heti: En kykene olemaan nyt puolueeton. Katri Rauanjoki on ollut äidinkielenopettajani. Totta kai kirja on pelkkiä superlatiiveja! Mikä oppilas on arvostelemaan opettajaansa? Jo silloin Katri oli idolini ja kunnioitukseni vain syveni tämän kirjan myötä. Respect!




Odotin kirjalta paljon. Rauanjoki oli vaativa, mutta hauska opettaja. (Hän opetti meille mm. villasukan neulontaohjeen avulla miten rakennetaan tasapainoinen essee. Olenkin aina ylpeillyt osaavani neuloa verbaalisia villasukkia!) Siksi odotin hänen kirjaltaan paljon, mutta samalla pohdin kirjoittaako hän niin kuin opettaa? Entinen oppilas-opettaja-suhde vaikutti myös lukukokemukseen. Tahtomattani vertailin Kerttua ja Katria toisiinsa ja mietin mitkä tapahtumat ovat tosia ja mitkä eivät. Näin rehtorissa entisen rehtorini piirteitä. Onneksi luin Rauanjoen haastattelun Me Naisista vasta, kun olin sulkenut kirjan kannet. Muuten olisin saattanut pitää Kerttua Katrina, vaikka Kertun tarina onkin fiktiivinen.

Jonain keväänä herään kertoo Kertusta, joka on aikuisenakin tunnollinen kympin tyttö. Hän haluaa tehdä kaiken oikein: opettajana, äitinä, vaimona, tyttärenä ja siskona. Kollegan hilpeää eläkejuhlaa seuraa pimeys, joka uuvuttaa Kertun. Kerttu alkaa haaveilemaan itsemurhasta.




"Minulla oli aika lääkärille. Työterveys oli huolestunut ja päättänyt suoda minulle audienssin. Ensin tietysti määrättiin lääkkeet, sitten mahdollisesti keskusteluapua. Helppousjärjestys."

"Oli muotia olla uupunut. Niin ainakin ajatteli parikymppinen työkaveri, joka sirkutti pullaa nokkaansa ahtaen, että "Mulla on niin kauhee depis". Ja muut nyökyttivät kuin kaula olisi korvattu vieterillä. Oli se niin kauheeta, hirveetä, kamalaa. Lehmä. Minä olin tehnyt kaikkeni." 



Masentuminen ei ole äkillinen tapaturma vaan salakavalasti hiipivä prosessi, joka himmentää valon ihmisen elämästä. Rauanjoen kuvaus masentuneen arjesta ja masentumisen kokemuksesta on uskottava. Samalla hän ripottelee pullanmurusia metsään, jotta myös lukija löytää paluureitin synkästä metsästä, jonne kirjan sivut vievät. Kirja viihdyttää ja itkettää, mutta myös valaa toivoa paremmasta huomisesta. Se on silta, joka yhdistää masentuneiden ja terveiden maailmat ja mahdollistaa kohtaamisen. Kepeä kieli ja hersyvä huumori tekivät lukukokemuksesta kevyen, vaikka aihe on vakava ja synkkä.

Jonain keväänä herään on terävä ajankuva, mutta myös kokemusperäinen raportti masennuksen hoidosta 2010-luvulla. Se on ylistyslaulu terapialle, lääkehoidolle ja läheisten ihmisten tuelle. Mutta hyvälläkin kirjalla on kääntöpuolensa. Paikoitellen kirja oli hieman naiivi. Lääkkeet ja terapia näytettiin vain positiivisessa valossa. Kuitenkin osa masennuslääkkeistä voi jopa lisätä itsemurhariskiä. Resurssien kaventuessa jonot pitenevät ja Kela-korvausten leikkausten jälkeen osa masentuneista ei pääse terapiaan, vaikka he tarvitsisivat sitä. Rauanjoki kertoo näistä ongelmista Me Naisten haastattelussa, mutta olisin toivonut, että hän olisi käsitellyt niitä myös Kertun kautta. Rauanjoki olisi kyennyt siihen. Samalla terävällä kynällä, jolla hän tökki täydellisen naisen puutteita ja työelämän kipukohtia.



"Masentaako tuo kirja?", hyvä ystäväni kysyi, kun hehkutin hänelle kirjaa.
"Ei", vastasin rehellisesti. "Päinvastoin!"

Pohjoisen ihmisenä minua lämmitti osuva valon kuvaus. Pohjoisen ihmisillä on erityinen suhde valoon. Täällä valosta puhutaan paljon, sillä valon voimakkaat vaihtelut vaikuttavat ihmisiin. Sitä on joko liikaa tai liian vähän. Taidokkaan valon kuvauksen vuoksi toivon, että Jonain keväänä herään käännetään englanniksi, espanjaksi ja ranskaksi. Se on taatusti avartava ja eksoottinen lukukokemus ihmisille, jotka saavat nauttia tasaisesta valosta läpi vuoden!

Jos olisin sinä, lukisin tämän kirjan.

Saa nähdä saanko kohta sähköpostin, jossa on osoitettu punakynällä kaikki kirjoitusvirheet! ;)


Mitä te muut olette pitäneet tästä kirjasta?



*****

Rauanjoki, Katri: Jonain keväänä herään (Atena 2016)
Arvostelukappale, iso kiitos luottamuksesta!
Sivuja: 248 


Helsinki Lit vs. Pariisi

En päässyt Helsinki Lit-kirjallisuusfestivaalille, sillä olin ajattelemattomasti varannut lennot Pariisiin juuri viime viikonlopuksi. Typerä minä.

Sen sijaan olen fiilistellyt tapahtuman antia hyvän ystäväni Tiinan uunituoreesta vlogista:

https://www.youtube.com/watch?v=zS9vv2GrFGE

https://www.youtube.com/watch?v=QSH8x5QXRo4

Tiina on aloitteleva kirjatubettaja, mutta hän pitää myös Pikun kirjablogia. Ehdottomasti seuraamisen arvoinen tyyppi! Arvostan innovatiivisia ihmisiä, jotka tekevät eivätkä vain puhu. Tiinan kaltaisten ihmisten seurassa on inspiroivaa viettää aikaa! Siksi minua ei ole täällä paljon näkynyt ;)

Pitää varmaan navigoida Yle Areenaan ja katsoa sieltä pari Helsinki Lit-jaksoa. Ensi vuonna tiedän minne suuntaan...

Ei sillä. En kyllä kadu Pariisin reissuakaan! Pohjoisen tytön oli terveellistä käydä Lapin rajojen ulkopuolella - oli sielläkin näköjään elämää! Ihmeellistä.






Ääneni jäi Pariisiin. Jos törmäätte siihen, käskekää se kotiin! Sille olisi täällä tarvetta.




Huomenna arvostelen äidinkielenopettajani kirjan. Saa nähdä mitä siitä tulee... Joten ystävät rakkaat, pysykäähän hollilla!



perjantai 11. maaliskuuta 2016

Saarna kuvakirjoista

Sanotaan ettei suutarin lapsilla ole kenkiä.



No, ainakin kirjabloggaajan lapsella on pärekorillinen lastenkirjoja! (Sinne päätyvät myös isin Retki-lehdet ja äidin ammattiyhdistys-lehdet!) Mies nikkaroi parhaillaan astiahyllyä. Astioiden sijaan aion asetella hyllyyn lastenkirjat.

Meidän perheessä eletään nyt kuvakirjojen kulta-aikaa. Niitä paijataan, katsotaan, paiskotaan, syödään, nuollaan ja järsitään.  Samalla kasvaa äidin pinna ja yleissivistys. (Ai tältä näyttää lumihanhi!) Kotikutoisen empiirisen tutkimukseni perusteella voin vakuuttaa, että parhaimmat kuvakirjat tulevat Iso-Britanniasta. Kummallista kyllä, käteeni on osunut hyvin vähän suomalaisia kuvakirjoja. Ilmeisesti kustantajat luottavat kuvakirjoissa käännöskirjallisuuden voimaan.

Kun tytär valitsee ja tuo luettavaksi kirjan, se on lähes poikkeuksetta Katso ja kosketa-sarjan Värit-kuvakirja (Gummerus 2013). Neiti sai kirjan syntymäpäivälahjaksi tädiltään. Nyt kirjasta on tullut maailman rakkain esine.



Kuvakirjoilta vaaditaan paljon ja siksi toivon ettei niitä tehtäisi hutiloiden. Ensinnäkin, niiden pitää kiinnostaa sekä lasta että vanhempaa. Jos kirja ei ole kiinnostava, vanhempi ei lue sitä lapselle. Toiseksi, niiden pitää olla kevyitä ja sopivan kokoisia, jotta vauva tai taapero jaksaisi niitä käsitellä. Kolmanneksi, niiden pitää kestää pienen ihmisen raju rakkaus. Moni kuvakirja ei kestä.



Katso ja kosketa-sarjan Värit-kuvakirja saa minulta monta kiitosta ja plussaa. Kuvitus on kaunista, harmonista ja yllättävää. Kuviin oli liitetty erilaisia materiaalipintoja, joita lapsi saa koskettaa ja tunnustella. Pidän paljon kuvakirjojen nykytrendistä, jossa kuvakirjoihin on liitetty erilaisia materiaalipintoja. Niitä on kiva itsekin sivellä! Erilaisia materiaalipintoja hivelemällä lapsi oppii adjektiivien merkityksiä. Tältä tuntuu kiiltävä, untuvainen ja kimalteleva... Ei mikään vähäpätöinen seikka kielen oppimisen kannalta!

Monesta muusta kuvakirjasta poiketen Värit-kuvakirjassa oli yksittäisten sanojen sijaan yksinkertaisia lauseita. Pieni asia, mutta tämän piirteen ansiosta kirja erottuu edukseen kuvakirjojen merestä! Olen huomannut, että lapsi jaksaa tutkia kuvia kauemmin, kun aikuinen lukee kuvaan liittyvän tekstin. Muista tämä, jos teet joskus kuvakirjan.



Harmittavan monessa alle kaksivuotiaalle suunnatussa lastenkirjassa teksti typistyy pelkkien sanojen tai itsestäänselvien lauseiden tasolle. Jos kuvassa on punainen ilmapallo, on tylsää, jos kuvan alla lukee pelkkä punainen ilmapallo. Miksi tekstit eivät voisi koostua hauskoista sanaleikeistä, riimittelevistä loruista ja näiden leikkiohjeista? Nyt kuvakirjat näyttävät olevan samalla sabluunalla puristettuja, tusinatavaraa.

Vuoden 2014 äitiyspakkauksen mukana tuli Elina Pullin ja Terese Bastin Loruttele sylitellen-kuvakirja (Sanoma Pro Oy) ja siitä moni kuvakirjojen tekijä ja kustantaja voisi ottaa mallia.  Vaikka kuvat ovat pääosassa, sivulle on mahtunut aina pieni loru. Valtaisasta hekotuksesta päätellen meidän neiti näyttää nauttivan loruista paljon! Toivoisin, että äitiyspakkauksen Loruttele sylitellen-kuvakirjan kaltaisia kuvakirjoja olisi enemmän! Voisiko vaikka joku tuleva Taiteiden kandidaatti tehdä sellaisen osana kandidaatin tutkielmaa? Alle parivuotiaita lukijoita ei kannata aliarvioida. Myös he näyttävät ymmärtävän tekstin ja erityisesti tekstin rytmin päälle. 

Aamen. Kuvakirja-saarnani on päättynyt.



Jos etsit lahjaa vauvalle tai yksivuotiaalle, tässä erinomainen lahjavinkki: 

Katso ja kosketa-sarja. Värit. Gummerus 2013. 

Kun vanhempien rahat kuluvat yhdistelmävaunuihin, turvakaukaloon, kylpyammeeseen, pinnasänkyyn ja syöttötuoliin, harvalla riittää euroja lastenkirjoihin. Siksi kirjalahjat tuntuvat erityisen arvokkailta!

*****

tiistai 16. helmikuuta 2016

Joris Luyendijk: Rahan ruhtinaat

Tiivistän pitkän arvosteluni kuuteen sanaan: menetät paljon, jos et lue tätä.

Tässä pidempi versio:

Pidän kirjojen sivistävästä sivuvaikutuksesta. Tässä suhteessa olen hieman vanhanaikainen. Siksi tartuin Joris Luyendijkin Rahan ruhtinaisiin. Nyt tiedän finanssimaailmasta kaiken! (Se oli vitsi.)





Luyendijk on kirjoittanut selkokielisen matkaoppaan finanssimaailmaan. (Meille ummikoille, jotka emme tiedä finanssimaailmasta juuri mitään.) Kirja oli enemmän kuin matkaopas. Minusta tuntui, että Luyendijk oli minua vastassa jo Heathrow'n lentokentällä (koska Euroopan finanssimaailman keskus on Lontoo), tarttui käteeni ja johdatteli minut lempeästi suoraan finanssimaailman ytimeen. Matkalla hän kertoi kupletin juonen, esitteli keskeisimmät henkilöhahmot ja avasi näytökseen upotettua symboliikkaa. Jos en heti jotain ymmärtänyt, hän oli kärsivällinen ja selitti asian uudelleen. Kiitos, Joris Luyendijk.

Luyendijk oli itsekin ummikko. Hän on hollantilainen toimittaja ja antropologi, joka lähti brittilehti The Guardianin toimeksiannosta tutkimaan rahan liikkeitä ja vuoden 2008 romahduksen syitä ja seurauksia. Onko rahoitusmaailma yhteiskuntamme ytimessä tikittävä aikapommi, joka voisi räjähtää ja suistaa raiteiltaan koko yhteiskuntajärjestyksemme? Samaan aikaan Luyendijk aloitti blogin, jossa hän tarkasteli näitä kysymyksiä sekä selitti ummikoille rahoitusmaailman toimintaperiaatteita ja lainalaisuuksia.

"Katso ympärillesi: säästöt osuvat yhteiskunnan haavoittuvimpiin ryhmiin, kun pankkiirit maksavat itselleen taas järjettömän suuria bonuksia, jopa niissä pankeissa, jotka ovat olemassa vain valtion tuen ansiosta."

Tunnen todella hyvin nämä yhteiskunnan haavoittuvimmat ryhmät. Kun valmistun, työskentelen heidän parissaan. Tällä hetkellä olen osa heitä. Siksi tartuin tähän kirjaan. Halusin tietää enemmän maailmasta, joka kuulostaa korvissani sadulta:

"Ihmiset saattavat ihmetellä, miten joku voi tulla toimeen, jos hän saa 125 000 puntaa vuodessa plus 300 000 euron bonuksen. He ovat ihan tosissaan. Pankissa työskentely vaikuttaa ihmisiin. He muuttuvat."

Välillä rahasummat sekoittivat pääni. Niitä oli hankala käsittää. Käsittämistä vaikeutti myös puntien ja eurojen rinnakkain esiintyminen. Rypistin usein kulmiani ja mietin: puhutaanko nyt euroista vai punnista?

Luyendijk tutki ja havainnoi finanssimaailmaa kuin antropologi. Juuri se teki kirjasta mielenkiintoisen. Rahan ruhtinaat oli pakko ahmia lähes yhdeltä istumalta. Luyendijk sai rahamaailman kuulostamaan eksoottiselta saariryhmältä, Cityltä, joka sijaitsee keskellä Tyyntä Valtamerta. Hän oli tutkija, joka tarkkaili ja teki havaintoja Citysta. Luyendijk otti selvää mikä on City, millainen se on ja miten se toimii ja miksi. Citylaiset olivat puolestaan heimo, jota Luyendijk tarkasteli ja havainnoi. Hän opetteli citylaisten kielen, kulttuurin, maailmankuvan ja tavat. Sen jälkeen hän tallensi oppimansa ja koko oppimismatkansa Rahan ruhtinaisiin.

"Kyse on suljetusta järjestelmästä, joka johdattaa yhä kauemmas todellisuudesta. Jos tienaa 100 000 puntaa kuukaudessa, ei jää juuri mitään yhteistä ulkopuolisten kanssa."

"Eivät minun asiakkaani (finanssimaailman ytimessä työskentelevät pankkiirit) ole pahoja ihmisiä. He ovat ihmisiä, jotka eivät enää ajattele hyvän ja pahan termein. He ovat ammattilaisia." 

"Kuvittelin, miten jossakin vaiheessa minulla olisi poika tai tytär, joka kysyisi: 'Isi, mitä sinä teet työksesi?' Mitä voisin vastata? 'No, kulta, isi huijaa muita ihmisiä.'"

Kirja on varmasti kova luu purtavaksi heille, jotka jo tietävät rahamaailmasta paljon tai luottavat markkinoihin ja kapitalismiin. Luyendijk nimittäin paikantaa finanssimaailman sokeita pisteitä sekä kyseenalaistaa finanssimaailman toimintakulttuurin. Samalla hän osoittaa vääriksi väitteitä, joita olemme tottuneet kuulemaan pankkien johtajilta televisiohaastatteluissa. Esimerkiksi vuoden 2008 rahoituskriisi voi tapahtua uudelleen - ja vielä entistä pahempana. Pankinjohtajat uskottelevat muuta. Luyendijk maalaa kuvan miltä maailma näyttäisi romahduksen jälkeen. Kuva paloi verkkokalvoilleni ja valvoin sen jälkeen pari yötä.

"Vuoden 2008 romahdus oli 'rampauttanut' läntisen maailman ja me kärsimme sen seurauksista vielä ainakin kymmenen vuotta. Se oli valtava juttu ja niin voi käydä uudelleen. Tiedän, että muutaman vuoden päästä joku fiksu strukturoija jossakin keksii tavan kiertää uusia sääntöjä. Luoja tietää, mitä silloin tapahtuu."

Ote on eräästä Luyendijkin tekemästä haastattelusta. Haastateltava oli tienannut viimeisinä työvuosinaan rahoitusalan ytimessä noin 800 000 puntaa vuodessa. Se on summa, jota minun on hankala hahmottaa. Säästötililläni on vain kolmekymmentä senttiä, käyttötililläni muutama satanen. Silti en ole tälle(kään) finanssihaille kateellinen. Heillä on rahaa, mutta ei aikaa ja voimia viettää aikaa rakkaidensa kanssa.

"Sinua kohdellaan kuin olisit korvaamaton, ja heti kun pankki tarvitsee sinua, sinun on jätettävä kaikki muu kesken. Toisaalta sinut voidaan koska tahansa irtisanoa. Silloin pankki tulee kyllä toimeen ilman läsnäoloasi." 

Sanat, joilla Luyendijk kuvaa citylaisten arkea ja ihmissuhteita, tuovat mieleen Kaurismäen elokuvat. Tunnelma ja ihmiskohtalot ovat hyvin samankaltaisia.

Kun lopetin kirjan, kiitin Luojaa, että tuloni ovat köyhyysrajan alapuolella. Jos pitäisi valita rakkaus tai lihava tilinauha, tiedän kumpaan tarttuisin ja takertuisin.

*****


Arvostelukappale. Kiitos Atena!
Sivuja 266.
Erityiskiitos Mari Janatuiselle. Vaikea aihe, erinomainen suomennos. Nostan hattua!
Kursivoidut lainaukset ovat suoria lainauksia kirjasta. 

EDIT: Tämän kirjan myötä korkkaan Helmet-lukuhaasteen! Kohta 49 luettu. Elämäni ensimmäinen lukuhaaste. Josko tämän saisin suoritettua taapero kainalossa :)