Sivut

tiistai 5. toukokuuta 2015

Mikkonen, Minna: Kivenkerääjät

Mitä voi kirjoittaa kirjasta, jonka haluaisi lukea viimeisen sivun jälkeen aina uudestaan?

"Veinille sanotaan vain, että kun hän on vanhempi hän ymmärtää."

Minna Mikkosen Kivenkerääjistä on hankala puhua ilman superlatiiveja ja amerikkalaisia ylisanoja. Olen pahoillani.


Kuva lainattu ePressin mediapankista. 

Tämä on kevään 2015 paras kirja. Ihan totta. Lue itse, jos et usko.

"Muistot ja ajatukset ovat piilossa, ja välillä ne haluavat tulla esiin, mutta eivät aina. On sanoja ja asioita, jotka eivät tule ulos, vaikka kuinka tahtoo, joskus muisto vain makaa painavana hiusjuurissa tai sydämen päällä."

En haluaisi enää itse kirjoittaa mitään. Haluaisin vain lukea. Minna Mikkosta, kiitos!

Sain kirjan: arvostelukappaleena, kiitos kaunis!



Ennakko-oletus: bongasin kirjan alun perin katalogista, mutta vasta luettuani Leena Lumen mietteet vakuutuin. Tämän haluan lukea!

"Veini haluaa muistaa kaiken siskosta, ihan kaiken. Ja kertoa sen niin kuin muistaa, jotta kaikki kerrottu tulisi todeksi. Veini haluaa löytää sen kohdan missä sisko lakkasi olemasta täällä."

Juoni: Kun kuusivuotiaan Veinin isosisko Meri katoaa, Veinin äiti ja isä lakkaavat olemasta läsnä ja aikuisia. Koko perhe käpertyy suruun, mutta vain Veini yrittää pyristellä siitä irti ja löytää Merin. Sillä sehän on kaikkein tärkeintä: löytää Meri! Meri löytyy aivan varmasti, vakuuttaa Veini. Jos hän vain tarpeeksi kovasti muistelisi ja etsisi, hän kyllä löytäisi rakkaan isosiskon. Mutta maailma muuttuu vain kummallisemmaksi. Isä muuttaa varastoon ja äiti majaan. Merin parhaat kaverit, Virve ja Juha, eivät ole enää Veiniä huomaavinaankaan. Ukki keskittyy vain hakkaamaan halkoja ja mummo kadottaa muistinsa. Kaiken tämän Veini kirjaa tarkasti muistiin sinikantiseen vihkoonsa. Onneksi Veini voi muuttua pikku kalanpojaksi, joka pääsee uimaan sinne minne pieni ihmisenpoika-Veini ei pääse. Mutta löytääkö Veini Meriä?





"Veini heittäytyi matolle, läiskytti vettä joka puolelle, pulputti ja veti vettä henkeensä, ei vaan kiduksiinsa, hän oli kala ja vesi oli kevyttä, kalan ruumis oli kevyt ja liukas. Merin huone oli täynnä pehmeää keinuvaa meriheinää, ja kalan oli helppo puikahtaa pöytälaatikkoon piiloon. Siellä kalanpoika-Veini odotti, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Laatikko oli iso niin pienelle kalalle, ja siellä oli paljon tavaraa, mutta kalanpoika-Veini oli nopea liikkeissään ja näki suurlla silmillään kaiken." 

Kieli: Kuten jo kopioimistani katkelmista voi lukea, kieli on taianomaista, lumoavaa ja veistosmaista. Kieli on niin omaperäistä, että sitä on vaikea jäljitellä tai kopioida. Tunnistettavaa ja mikkosmaista. Lukiessa tulee väistämättä tunne, että nyt on saanut käteensä aidon taideteoksen. Hypnotisoiduin hyvällä tavalla.



Plussaa: Aikuisen voi olla hankalaa astua lapsen saappaisiin ja kertoa tarina lapsen silmin. Juuri siinä Mikkonen kuitenkin onnistui erinomaisesti. Lapsikertoja oli uskottava ja aito. Häntä teki mieli halata ja suojella kaikelta pahalta. Summattuna: Syvällinen ja elämänmakuinen tarina, joka kosketti. Tarina ei päästä lukijaa helpolla vaan jättää ratkottavaa myös lukijalle. Kuitenkin kirjaa voi lukea aivot on tai off-tilassa; silti kirja on yhtä lailla samanlainen nautinto. Raskaaseen aiheeseen oli saatu myös rutkasti toivoa, naurua ja kevyttä iloa. Se ilahdutti.

"Äidillä on kaunis ääni, siitä on pitkä aika, kun äiti on viimeksi laulanut. Valo on vähentynyt tien yltä, kirkas on vaimentunut hailakaksi, mutta äidin laulu tuntuu lisäävän valon määrää auton sisällä. Veini napsauttaa kattovalon päälle, se loistaa suoraan äidin kasvoille, ja ääni tulee valona valon sekaan: anna mulle taivaalta kuusi kuuta, paa saturnuksen renkaat sormiini mun..."

Kirja toi mieleen myös paljon rakkaita muistoja lapsuudesta, 80- ja 90-lukujen taitteesta. C-kasettien nauhat, kirjoituspöytien laatikot, isosiskon hajuvesien etiketeissä olevat kauniit tytöt ja leikkipuistojen rengaskeinut ja uimakopin tirkistelyreiät.




Miinusta: Paikoitellen tarina tuntui junnaavan paikoillaan ja minun teki mieli hoputtaa tarinan kertojaa, Veiniä: mene jo asiaan, kerro jo! Vai hetkinen... Niissä kohdissako aikuisen nopeatempoinen maailma törmäsi lapsuuden kiireettömyyteen?

"Muistivihkoon Veini kirjoittaa: Matka äidin kanssa. Hetki: Ensimmäinen kevät ja syntymäpäivä. Pituus: noin kolme tuntia. Minne: Maailman ääriin. Syy: Merin etsintä."

Kenelle: äideille äitienpäivälahjaksi tai kaunosielulle, joka kaipaa pientä viatonta kesälomareissua lapsuuteen - Kivenkerääjien mukana pääset sinne hetkeksi. Varsinkin, jos olet 1980-90-luvun lapsi.

Terveiset kirjailijalle: Toit eri vuodenajat iholle, etenkin kevään. Rakastuin erityisesti tapaasi kuvata valoa ja säätä. Minun tekisi mieli tulla oppipojaksesi! Kiitos koskettavasta lukuelämyksestä. Toivottavasti sinusta kuullaan vielä - etenkin palkintoja jaettaessa. Me suomalaiset emme usein kehu toisiamme, mutta nyt kehun: sie oot loistava ja paras!

"Ootatko sinäkin Meriä kotiin, Veini kysyy. Isä liikahtaa, mutta niin vähän, että sen huomaa vain lattianrajassa valoa seuraavasta varjosta."

Nyt haluaisin etsiä Veinin, ottaa syliin ja halata. Karkoittaa kaikki pahat unet pois ikuisiksi ajoiksi ja sanoa: "Veini sie oot paras, komein ja ihanin! Meri on susta ylpeä! Kuulitsie?"

*****+

Kursivoidut lainaukset ovat suoria lainauksia Minna Mikkosen esikoisromaanista Kivenkerääjät Minerva Kustannus 2015.