Sivut

keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Eliisa Selkomaa: Lupaus

Viime vuonna halusin lukea hyvän joulutarinan ja kirjan, joka kertoisi joulun kristillisestä merkityksestä. Näin mainoksen ja kirjasta tuli päähänpinttymä. Ei joulun pyhiä ilman Eliisa Selkomaan Lupausta. Harmi vain, ettei sitä löytynyt mistään, vaikka etsin sitä kissojen ja koirien kanssa hiki hatussa! Lopulta tilasin sen suoraan kustantamon kirjakaupasta. Kristilliset kirjat on tilattava suoraan kristillisiltä kustantamoilta, sen opin. Nyt tiedän, ettei niitä saa muualta!

Onneksi kirja oli hikikarpaloiden vuodattamisen väärti ja toi joulun. Toisin kuin muut lukemani kristilliset kirjat, Lupaus koukutti, kieli lumosi, juoni oli kauniisti punottu ja yllättävä. En säälinyt vaan viihdyin. Pidin paljon kirjan huumorista ja aidon oloisista henkilöhahmoista. Mikä parasta: tarinan imu kesti päätepisteeseen saakka.


Minun ei tarvinnut pohtia onko Raamatun joulutarina totta vai satua. Minä elin sen. Raamatun odottaviin naisiin oli helppo samaistua: tunsin kipeät supistukset ja vauvan potkut, ihon kuumuutta viilentävän tuulen ja maistoin raikkaan, juuri kaivosta nostetun, juomaveden. Vieläkin, toisen lukukerran jälkeen, olen hämmentynyt lukukokemuksen voimakkuudesta. Miten lukukokemus voi olla näin elävä?

Lupaus kertoo kahden naisen, Elisabetin ja Marian, tarinan. Samalla se antaa äänen, kasvot ja tunteet Raamatun jouluevankeliumeista tutuille naisille. Tarinalla on hyvin inhimmillinen ja universaali kehys: kaksi odottavaa äitiä, jotka pohtivat syntymättömän lapsensa erityisyyttä ja tulevaisuutta, pelkäävät synnytystä ja haaveilevat lapsensa ensimmäisestä hymystä. Kuten ketkä tahansa äidit.

Elisabet ja Maria elävät kaukana toisistaan yhteisöissä, jotka eivät odota heidän tulevan raskaaksi. Maria on kihloissa ja hänen oletetaan olevan vielä neitsyt. Elisabet on vuosikymmenien ajan yrittänyt tulla raskaaksi, mutta tuloksetta. Nyt hän on jo iäkäs ja haudannut haaveensa biologisesta perillisestä. Pian naisten läheiset huomaavat naisten pyöristyvät vatsakummut. Kuukausien edetessä raskausuutinen leviää koko yhteisöön. Huhut lähtevät leviämään: Oletko kuullut, että Elisabet ja Maria odottavat kumpikin lasta ja he kuulemma väittävät ettei lapsi ole saanut alkuaan miehen siemenestä vaan Jumalan lupauksesta, korkeimman voimasta? Voiko se olla totta? Ovat taineet menettää lopullisesti järkensä! Hehän nyt ovat olleet aina tuollaisia... Outoja.

Elisabet tanssii ilosta ja ylistää Jumalaa, mutta Mariaa pelottaa. Kivitetäänkö hänet, kun hän on tullut raskaaksi avioliiton ulkopuolella? Miksi kukaan muu ei usko lapsen saaneen alkuaan yliluonnollisesta ihmeestä, Jumalan lupauksesta? Miksi Joosefkaan ei usko hänen odottavan messiasta?

Molempien naisten mielissä kaihertaa vuoroin epäilys ja vuoroin varmuus. Kävikö minun luonani todella enkeli vai kuvittelinko minä vain? Ehkä se oli unta. Ei kai tämä lapsi... Jos tämä on totta, mitä sitten?

Raamattu kertoo Uuden Testamentin keskeisimpien henkilöiden äideistä vain vähän. Elisabet ja Johannes ovat jääneet perinteisesti Marian ja Jeesuksen varjoon. Mielikuvat Elisabetista ja Mariasta ovat hyvin kiiltokuvamaisia ja pyhiä. He ovat pikemminkin jumalolentoja kuin ihmisiä. Selkomaa ei tyydy alleviivaamaan opittuja mielikuvia vaan raaputtaa esiin myyttisten äitihahmojen arkisen ja inhimmillisen puolen ja jopa ateistiset ajatukset. Pelot, särmät, epäuskon ja epävarmuuden. Odotusajan epämielyttävyyden ja ilot. Läpikotaisin tuttu jouluevankeliumi saa aivan uuden näkökulman. Ai tästäkö se kertookin? Siksikö sitä luetaan, joka joulu?

Selkomaan esikoisteos Lupaus, on historiallinen romaani, johon uskon tarttuvani uudelleen. Jo sen huumorinkin vuoksi. Lupaus ei anna selityksiä, syitä, saarnaa tai tarjoa ehdotonta totuutta vaan kertoo kristillisen joulutarinan. Lukijalle tulee tunne, että näinhän se on voinut kenties olla. Lupauksen myötä ainakin meidän pirttiin laskeutui aito jouluinen tunnelma: käsin kosketeltava rauha, ilo ja onni, joiden lähde tuntuu olevan jossain tuonpuoleisessa.

*****

Aikamedia, 2014.
Tilattu kustantajan verkkokaupasta.
Sivuja 176, lyhyet luvut.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Annamari Marttinen: Vapaa

Hätkähdin tarttuessani Marttisen uusimpaan kirjaan, Vapaa. Joko Marttinen on ennustajaeukko, hyvin onnekas tai nopea kirjoittaja. Niin tai näin, Marttisen kirja osuu ajanhermon ytimeen. Vaikka kirja on julkaistu tänä vuonna, väitän kirjan olevan ajankohtaisempi nyt kuin julkaisuhetkellä.

Vapaa käsittelee hyvin ajankohtaisia teemoja: pakolaisuutta ja turvapaikanhakuprosessia Suomessa.  Silloin, kun ei ollut vielä Tornion järjestelykeskusta tai pakolaistulvaa. Vaikka kyseessä on fiktiivinen, kaunokirjallinen teos, rivien välistä paistaa itsevarmuutena Marttisen asiantuntijuus ja työkokemus Joutsenon vastaanottokeskuksessa. Marttinen ei kirjoita vieraasta objektista vaan tutusta, läheiseksi tulleesta ystävästä. Silti hän ei päde tai tuputa tietoa.

Marttinen ei yritä selittää pakolaisuuteen liittyviä, syvälle historiaan ja maailmanpolitiikkaan kietoutuneita, syy-seuraus-suhteita tai tulkita sen moninaisia ilmiöitä. Sen sijaan hän kertoo Irakista silmitöntä väkivaltaa paenneen kidutetun Mahdin tarinan. Samalla hän tulee maalanneeksi ajankuvan turvapaikanhakijan arjesta 2010-luvun Suomessa. Huomaamatta ja lupaa kysymättä Mahdin tylsyys, painajaiset ja fyysinen kipu tulevat liki ja livahtavat ihon alle. Mediassa pakolaispolitiikan ympärillä vellova keskustelu saa mielessäni Mahdin kasvot. Jokainen vastaantuleva turvapaikanhakija on minulle Mahdi. Sydäntä kuristavat pelot hälvenevät. Kirja on myös peili, josta kuvittelen näkeväni itseni turvapaikanhakijan silmin: onnekkaana, rikkaana, huolettomana ja onnellisena. Ihmisenä, joka ei tiedä mitä on suru, kipu ja kärsimys. Niin, tiedänkö minä?

Parhaimmillaan taide tuo kosketusetäisyydelle yhteiskunnan valtavirrasta poikkeavan erilaisuuden ja antaa toiseudelle kasvot, äänen ja tuntoaistin. Taide myös rikkoo stereotypioita ja luo siltoja tuntemattoman ja tutun välille. Tässä Marttinen on onnistunut. Hän ei selitä, tarjoile mielipiteitä tai puolustele vaan kertoo tarinan, jonka avulla lukija voi itse eritellä ja pohtia omia asenteita, uskomuksia ja mielipiteitä. Sitä, mikä on totta ja oikeutettua, mikä ei.

Joutsenon vastaanottokeskus toimii Konnunsuon vankilan entisissä tiloissa. Vaikka rakennukseen on tehty remontti, Mahdi löytää sänkynsä yläpuolelta merkinnän Patu was here. Mahdi päättelee Patun olevan vanki, jonka entisestä sellistä on tullut hänen väliaikainen koti, odotustila. Mahdin mielikuvitus herää. Patu alkaa kertomaan Mahdille elämästään. Sattumalta Mahdi löytää muistikirjan ja hämmästyksekseen huomaa sen kuuluneen Patulle. Samalle vangille, jonka vanhassa sellissä hän asuu. Harmikseen Mahdi ei ymmärrä Patun kirjoittamaa kieltä. Mahdi pyytää suomen kielen opettajaansa auttamaan muistikirjan tekstien kääntämisessä. Katariina-opettaja suostuu. Katariinan avun myötä Patun ja Mahdin välinen dialogi syvenee ja Mahdi kasvaa ihmisenä.

Tässä kohdassa suljin kirjan kannet ja haukottelin. Tämän saman tarinan olin lukenut ennenkin. Monta kertaa ja eri kirjailijoiden versioina. Se menee näin: Yksi historiaa huokuva paikka, kaksi eri aikakautta ja kaksi eri ihmiskohtaloa, jotka linkittyvät toisiinsa keitto-, muisti- tai päiväkirjan avulla. Nykyajassa elävä ihminen löytää linkkinä toimivan kirjan ja huomaa yllättäviä yhtäläisyyksiä menneisyyden ja nykyisyyden välillä. Menneisyys ja nykyisyys keskustelevat tai menneisyys on monologi, jota nykyisyys kuuntelee. Lopputulos: nykyajassa elävä ihminen kasvaa ihmisenä tai löytää ongelmiinsa ratkaisun avaimet ja hänen elämänsä muuttuu myötämäeksi. Haukottelin. Montako kertaa luen vielä tämän samalla kaavalla rakennetun tarinan?

Silti Vapaa on erilainen kuin Marttisen aiemmat teokset. Parempi, koskettavampi ja uskottavampi. Koukutuin heti, toisin kuin aiempien kirjojen kohdalla, jotka vain kahlasin läpi. Tarina eteni jouhevasti, mutta juonen kulut myös yllättivät. Kieli oli oivaltavaa ja nopealukuista. Ainoa pitkä miinus tulee Patun ja Mahdin dialogista. Se tuntui irralliselta, epäuskottavalta ja tekemällä tehdyltä. Ilman sitä kirja olisi ollut vieläkin parempi. Jos olisin ollut Marttinen, olisin keskittynyt Mahdiin enkä olisi piirtänyt yhtäläisyysmerkkejä Mahdin ja Patun haaveiden, kokemusten ja tunteiden välille. Minulle olisi riittänyt pelkkä Mahdin tarina. 

Vapaa on kuin tulkki, joka kääntää muukalaisen puheen kielelle, jota ymmärrän. Näin minulle avautuu mahdollisuus kuulla muukalaisen unelmista, suruista ja painajaisista. Mutta onko minulla aikaa pysähtyä kuuntelemaan häntä? Ennen kaikkea: tahdonko minä kuulla hänen versionsa median kuvittamasta tarinasta ja nähdä kolikon kääntöpuolelle? Mitä jos hänen tarinansa muuttaa minua, ajatuksiani ja jopa maailmankuvaani? Uskallanko ottaa sen riskin? Kirjan sivuja käännellessäni pohdin sitä paljon. 

Terveiset kirjailijalle: Kiitos. Toivottavasti kirjoitat tällaisia kirjoja pian lisää. Monta.

*****

Tammi, 2015.
Lainattu kirjastosta, palautettu myöhässä.
Sivuja 314.




torstai 26. marraskuuta 2015

Linda Liukas: Hello Ruby. Maailman paras koodisatukirja!

Edellisen postauksen jälkeen Kemijoessa on virrannut paljon vettä. Epävirallinen ja ääneen lausumaton äitiysloma kirjablogista teki hyvää. Monillakin eri tavoilla. Mutta nyt olen takaisin blogistaniassa ja pusken jälleen eteenpäin kuin höyryjuna!

Äitiysloman aikana löysin Linda Liukkaan luoman Hello Ruby-hahmon ja rakastuin.

Tänä vuonna minulla onkin vain yksi joululahjavinkki, jota hehkutan:



Olen pahoillani kuvien huonosta laadusta. Järjestelmäkamerani sanoi itsensä irti enkä ole vielä ehtinyt hankkia uutta. Kamerasuosituksia otan vastaan!

Mutta kameroista takaisin kirjoihin:

Kirjaa on markkinoitu tytöille suunnattuna koodauskirjana. Mainoslauseiden takana on ollut Liukkaan oma ajatus ja haave: innostaa tyttöjä innostumaan ohjelmoinnista ja saada miehiselle alalle lisää naisia. Tästä huolimatta kirjaa voi lukea myös pikku pojille. Vaikka päähenkilö onkin tyttö, kirjasta löytyy lukuisia hahmoja, joihin pikku pojankin on helppo samaistua. Ainakin omassa lähipiirissäni kirja on kulunut tasaisesti niin tyttöjen kuin poikienkin käsissä.

Löysin kirjan: Ylen Aamu-tv:n Aamun kirja-ohjelman kautta. Heti ohjelman loputtua kävin ostamassa kirjan itselleni tyttärelleni Suomalaisesta kirjakaupasta.

Kenelle suosittelisin: 5-12-vuotiaille lapsille. Ikäsuositukset ovat toki viitteellisiä.  Itse asiassa meidän 10 kk ikäinen neiti selailee kirjaa päivittäin... 



Ennakko-oletus: Kun olin ala-asteella, atk-opettajani ei osannut kertoa miten tietokone toimii. Muistan elävästi hänen äänensävynsä, kun hän naurahti: "Älkää sitä miettikö! Ei teidän tarvi tietää. Riittää ku osaatte vain käyttää sitä!" Onneksi maailma on muuttunut noista ajoista paljon. Mutta tunnustan jo nyt: en tiedä koodaamisesta yhtään mitään. Siksi olinkin innoissani: tämän satukirjan avulla oppisin vihdoin miten koodataan, koodaamisen koko perusidean, ja osaisin kertoa tyttärelleni miten tietokone toimii! Tai sitten en.
             Myös tieto kirjan takana olevasta joukkorahoituksesta kutkutti mieltä. Millainenhan on joukkorahoituksella tuotettu kirja? Eroaako se kustantamoiden rahoittamista kirjoista ja jos eroaa, miten?



Juoni: Kirja kertoo Ruby-nimisestä tytöstä, joka on luova ja itsepäinen kuin Peppi Pitkätossu. Ruby rakastaa järjestystä ja inhoaa sekavuutta. Rubyn isä on paljon työmatkoilla ja isän poissa ollessa Ruby ikävöi häntä paljon. Eräänä päivänä, kun ikävä on kovimmillaan, Ruby löytää isänsä allekirjoittaman postikortin. Postikortin välityksellä isä pyytää Rubya etsimään viisi aarretta, jotka hän on piilottanut Rubya varten. Isän ohjeet ovat salaperäisiä: seuraa parasta vihjettä ja muista, että voit löytää ystäviä odottamattomistakin paikoista. Mutta isä ei ole jättänyt Rubylle yhtään vihjettä! Mistä Ruby aloittaisi? Miten hän löytäisi vihjeitä? Näin alkaa satu tietokoneista, koodaamisesta ja pienestä tytöstä nimeltä Ruby. Sadun edetessä lukija tutustuu myös pingviineihin, Djangoon ja Pytoniin, lumileopardiin, robotteihin ja kettuihin. Mutta miten ne liittyvät tietokoneisiin ja koodaamiseen? Mikä on Rubyn salainen supervoima ja miksi hän tarvitsee sitä?





En kerro vastausta. Sinun kannattaa lukea kirja. Ihan itse.

Kieli: Kirja on kirjoitettu alun perin englanniksi kirjan takana olevan Kickstarter-yhteisön vuoksi, jonka joukkorahoituksen avulla kirja on kirjoitettu ja julkaistu. Vaikka kirjoittaja on suomenkielinen, kirjan suomentaja ei ole kirjailija itse vaan Kirsikka Myllyrinne. Jäinkin pohtimaan miksi kirjailija ei ole suomentanut kirjaansa itse? Mutta mutinat pois! Suomennos oli loistava. Suomenkielisessä versiossa kirjan alkuperäiskielen huomaa ainoastaan Ruby-nimestä, joka on englanninkielinen. Kieli on yksinkertaista ja selkeää. Kielen kauneus ja leikittely eivät ole jääneet helppolukuisuuden alle. Erityisesti pidin kielen nasevuudesta ja eleettömyydestä.


Plussaa: Kiehtova ja näppärä tarina, jonka lomaan oli ujutettu taitavasti myös faktatietoa. Jos kirjoilla olisi vanhemmat, Hello Ruby-kirjan äiti olisi satukirja ja isä tietokirja.
           Plussaa saavat myös hauskat hahmot. Etenkin rakas Ruby, joka on hahmona hyvin suloinen, moniuloitteinen, samaistuttava ja aito.
           Mainitsemisen arvoista on myös kirjan värikäs ja rikas kuvitus sekä leikittelevä taitto - ne nostivat kirjan taideteoksen tasolle.
           Pidin myös siitä, että kirja oli jaettu kahtia: satuun ja tehtäväkirjaan. Näin kirjasta tulee monikäyttöinen ja pitkäikäinen, jonka parissa viihtyy pitkään! Jaosta huolimatta kokonaisuus oli hyvin harmoninen. Satu ja tehtäväkirja nivoutuivat toisiinsa saumattomasti ja muodostivat luontevan kokonaisuuden.
       


Miinusta: Jäin pohtimaan opettaako kirja koodaamista vai pikemminkin koodaamisen takana olevaa ajattelua. Ainakin minulle koodaamisen perusidea jäi, kolmannenkin lukukerran jälkeen, hämärän peittoon. Annoin kirjan luettavaksi myös ystävälleni, joka on ohjelmointialan ammattilainen. Luettuaan kirjan hän oli hyvin hämmentynyt. "Ei tällä kirjalla ole mitään tekemistä koodauksen kanssa", hän naureskeli. "En ymmärrä miten tämä kirja edes liittyy koodaamiseen. Toki tämä opettaa tärkeitä taitoja, joita tarvitaan koodaamisessa... Mutta ei tämä kirja kerro miten koodataan." Hän löysi kirjan ja koodaamisen väliltä vain kaksi yhteyttä: luovan päättelykyvyn ja ongelmanratkaisutaidot. Samaan hengenvetoon hän toivoi, että kirjassa olisi kerrottu lapsille enemmän ja käytännön läheisemmin koodaamisesta. Hän toivoikin kirjalle jatko-osia, joiden avulla lapsen olisi helppo opetella esimerkiksi jokin koodauskieli.

Itse haluaisin olla Hello Ruby-kirjaa kohtaan lempeämpi. Minusta kirja on ennen kaikkea ansiokkaasti kirjoitettu satu, jonka avulla lapselle on helppo kertoa mitä tarkoittaa 'koodaaminen' tai 'ohjelmointi' ja millaista se on.

Terveiset kirjailijalle: Odotan jo innolla seuraavia Hello Ruby-kirjoja. Toivottavasti niitä ilmestyisi lisää, paljon ja pian! Sinussa olisi aineksia seuraavaksi Astrid Lingreniksi tai Tove Janssoniksi.  Heidän kirjoillaan on ollut tärkeä tehtävä lastenkirjallisuudessa - niin on sinunkin Hello Ruby-kirjoilla. Muista, että sinulla on lahja, jota ei ole kaikilla. Kiitos, kiitos, kiitos. Vielä kerran: kiitos!

******




Mutta miten kirjassa näkyi se, että se on rahoitettu alun perin joukkorahoituksen voimalla? Hankala sanoa. Olisiko perinteinen kustantamo ottanut keskeneräistä työtä kustannusohjelmaansa tai julkaissut lastenkirjaa koodaamisesta? En osaa sanoa. Kirjassa oli panostettu tavallista enemmän yksityiskohtiin, kuvitukseen, taittoon ja kirjan rakenteeseen. Kirjasta huokui myös huolellinen työn jälki ja kiireettömyys. Jo ensi silmäyksellä näkee ettei kirjaa ole kursittu kasaan kiireellä vaan kirjan idea on saanut muhia ja kehittyä rauhassa omaan tahtiin. Lopputulos on harmonen ja tuo mieleen insinöörin tekemän taideteoksen, jossa jokainen yksityiskohta on tarkkaan harkittu ja loppuun asti suunniteltu. Mutta en vieläkään osaa sanoa johtuuko lopputulos paineesta luoda rahoittajille mieleinen, täydellinen tuote vai olisiko samaan lopputulokseen päästy myös perinteisen kustantamon avulla. En osaa sanoa. Nähtäväksi jää, onko joukkorahoitus vain ohimenevä ilmiö vai tuleeko siitä pysyvä keino saada kirja julkaistuksi. 

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Marie Kondo: Konmari - siivouksen elämänmullistava taika

Arvaatkaapa mitä olen edellisen postauksen jälkeen tehnyt? Olen kääntänyt koko kotini ylös alaisin ja konmaroinut

Kesän alussa turhauduin täpötäysiin kaappeihin ja siihen, etten koskaan löytänyt mitä etsin. Vastaan tuli vain liian pieniä tai rikkinäisiä vaatekappaleita, käyttämättömiä astioita tai kipeitä muistoja.

Kuin tilauksesta postilootaan tipahti tämä kirja: Marie Kondon Konmari - siivouksen elämän mullistava taika. 



Sain kirjan: Arvostelukappaleena. Kiitän!

Ennakko-oletus: Olin lukenut Eeva Kolun mietteitä kirjasta ja kiinnostuin. Silti epäilytti. Voiko kirja olla hyvä, jos se vakuuttaa, että seuraamalla juuri tämän kirjan ohjeita saavutat tavoitteesi ja koko elämäsi muuttuu? Sisälläni asuva keräilija-metsästäjä haluaisi havaita ja löytää itse. 

Juoni: Kirja kertoo siivoamisesta, tavaroiden karsimisesta ja järjestämisestä. Voi kuulostaa tylsältä, mutta Marie Kondo oli onnistunut kirjoittamaan aiheesta kiinnostavasti. 

Konmaria lukiessani huomasin ajattelevani usein, että länsimaalainen käsitys siivoamisesta on kieltämättä tylsä. Välttämätön pakkopulla, jota kuuluu tehdä. Harva siitä nauttii ja yhä useampi, jolla on varaa, ulkoistaa sen. Suomessakin. Mutta raaskisimmeko ulkoistaa siivousta, jos näkisimme siivouksen filosofisen ulottuvuuden? 

Lukukokemus oli hyvin hämmentävä. Kirja on omalaatuinen sekoitus itämaista filosofiaa ja tyypillistä amerikkalaista self help-opasta, tee näin niin saat tämän. Marie Kondo on nero ja pioneeri. Ainakaan minulla ei olisi tullut mieleenkään yhdistää siivousta, itämaista filosofiaa ja self help-opasta! Toisaalta en ole kirjailijakaan. Onneksi. 


Marie Kondo painottaa, että siivous on elämän järjestämistä. 

"Japanilaiset uskovat, että huoneen siivoaminen tai kylpyhuoneen pitäminen putipuhtaana tuo hyvää onnea, mutta jos asunto on sekaisin ja täynnä rojua, wc-istuimen jynssääminen ei paljon auta. Sama koskee fengshuita. Huonekalut ja koriste-esineet heräävät eloon vasta, kun asunto on ensin järjestetty kuntoon."

Marie Kondo on kehittänyt selkeän Konmari-menetelmän, jonka avulla karsitaan kodista kaikki turhat tavarat. Jäljelle jää vain ne tavarat, mitkä tuottavat iloa. Kondo lupaa suuria. Konmaroituasi kotisi se ei ole enää koskaan sekasotkuinen tai epäjärjestyksessä. 

Minun oli pakko kokeilla Konmari-menetelmää, vaikka meillä ei ole juurikaan turhia tavaroita ja kodissamme asuu kaksi tarkkaa siisteyspirkkoa. Nyt koti näyttää lähes autiolta. Saa nähdä pysyykö tämä ikuisesti yhtä siistinä! ;) 

Kieli: Kirjan rakenne oli helppolukuinen ja selkeä. Samoin kieli. Sitä oli ilo lukea. Kielen avulla välittyi myös aasialainen kohteliaisuus, korrektius ja hymy. Kun pyrähdin lukujen lomassa kauppaan, kassajonossa edellä seisojan kiroilu tuntui lyönniltä. Kondon kirja tuo tuulahduksen jostain toisesta, kevyemmästä ja kauniimmasta ulottuvuudesta.

Plussaa: Kirja innostaa järjestelemään, karsimaan ja siivoamaan kotia. Konmari suorastaan patistelee siivoamaan. Minua myös ihastutti ajatus tavaroiden kiittämisestä. Oletko koskaan ajatellut, että käytön jälkeen takkia voisi hellästi silittää ja kiittää, että se on pitänyt sinut lämpimänä ja suojassa purevalta tuulelta tai kirjaa voisi kiittää siitä, että sen avulla olet kasvanut ihmisenä tai oppinut uusia asioita? En minäkään ollut ajatellut.

Miinusta: Olen aina inhonnut mahtipontisia lupauksia. Kirjassa korostettiin mielestäni liikaa miten mahtavaksi elämäsi muuttuu, kun teet näin. Loppupuolella lupauksista meni jo maku. Ensin ne kyllästyttivät, sitten alkoivat jo ärsyttämään. Nyt mielenkiinnolla, mutta hyvin skeptisenä, odotan muuttuuko elämässäni mikään! ;) 

Kenelle: Sinulle, jonka mielestä siivous on tylsää tai ikävä pakkopulla. Ehkä tämän kirjan avulla opit nauttimaan siitä.

Terveiset kirjailijalle: Olen aina pitänyt siivoamisesta ja avarasta kodista. Nyt arvostan niitä vielä enemmän. Lisäksi avarsit käsitystäni fengshuin filosofiasta. Kiitän.

*****


sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Rinne, Pärttyli: Viimeinen sana

Pärttyli Rinteen Viimeinen sana ei ole dekkari, mutta tunnelmansa vuoksi sopii hyvin dekkariviikon loppuun.




Sain kirjan: Arvostelukappaleena, kiitän ja kumarran! Bloggaajan arki on usein hyvin yksinäistä joten oli ihanaa saada arvostelukappaleen kanteen teipattu henkilökohtainen viesti. Se yllätti ja jätti hyvän mielen. Kiitokset tästä lähtee kustantajan ja markkinoijan suuntaan! :)

Ennakko-oletus: Esikoiskirja on aina riski, mutta viime vuosina olen lukenut vain laadukkaita, koskettavia ja mukaansa tempaavia esikoiskirjoja. Ehkä tämäkin lukeutuisi siihen samaan joukkoon? Myös nopea vilkaisu kirjan esittelytekstiin vakuutti. Nuoruuden unelmista, vihasta, epätoivosta ja välinpitämättömyyteen verhoutuvasta pelosta pitäisi aina puhua. Jos kirja lupaa pureutua koulutragedioiden ytimeen, se on pakko lukea.



Juoni: Ylioppilaskirjoitukset lähestyvät ja levottomassa mielessä risteilee elämän suurin rakkaus, filosofia, rakas ampumaharrastus ja mahtipontiset sanat. Auttamisen ja hyväksikäytön, ystävän ja vihamiehen sekä isännän ja palvelijan roolien rajapinnat ovat veteen piirrettyjä viivoja: yhtä häilyviä. Myös elämä antaa ja ottaa. Unelmat ja sydämet eivät aina kohtaa niin kuin mieli haluaisi. Mutta pystyykö edes rakkauden ilosanomaa julistava, innostava opettaja estämään sen kaikista kauheimman, jota mieli ei osaa edes kuvitella? Mutta kantaako tarkkaan harjoiteltu laukaus kohteeseen asti ja tuoko se sitä mitä ampuja toivoo?

Kieli: Kieli oli suorasukaista, havainnollistavaa, mutta pelkistettyä. Pidin kielen ajoittaisesta ronskiudesta ja äijämäisyydestä. Minulle tuli tunne ettei Rinne yrittänyt matkia tai mielistellä ketään vaan oli ylpeästi oma itsensä. Siitä kunnioituspisteet Rinteelle! Toivottavasti saamme kuulla jatkossakin omaa ääntäsi. Rinteen esikoiskirjassa ei näkynyt ujous, mahdollinen epävarmuus, kova harjoittelu tai yritys matkia kokeneempia tarinankertojia.

Plussaa: Henkilöt olivat aidon oloisia ja rehellisiä. Minulle tuli vahva tunne, että he ovat oikeasti olemassa. Vaaralla lenkkeillessäni jouduin katsomaan säännöllisin väliajoin olkani taakse. Kirja toi nuoruuden iholle ja ainakin minä tunsin nahoissani sen epätoivon ja humalluttavan, mustavalkoisen ehdottomuuden.




Miinusta: Alku hieman tökki enkä oikein päässyt mukaan tarinan sisälle. Haukottelin. Alkulukujen jälkeen tarina vei mennessään. Välillä tapahtumissa ja henkilöhahmoissa oli liikaa yhtäläisyyksiä todellisiin henkilöihin ja tragedioihin, joihin he ovat olleet osallisia. Mietin olisiko tarinaa voinut etäännyttää vielä kauemmas todellisista tapahtumista? Nyt minua vaivasi ajoittain tunne, että kirjailija oli lukenut tunnollisesti koulutragedioista kertovat uutiset ja haastattelut ja kirjoittanut niiden pohjalta fiktiivisen romaanin.

Lukuvinkki: En tiedä johtuiko se äitiyshormoneista tai äitiysloman pehmittämästä päästä, mutta tarvitsin kirjan rinnalle jotain keveämpää, pehmeämpää lukemista. Luin itse Viimeistä sanaa yhtä aikaa Ulla-Lena Lundbergin Leon sekä Marie Kondon Konmari - siivouksen elämänmullistava taika-kirjan kanssa. Tarvitsin niitä ettei raskas aihe vienyt mennessään ja upottanut hyvää mieltä myllynkivenä järven liejuiseen pohjaan. Viimeisen sanan jälkeen suosittelen lukemaan aitoa chick litiä. Minä en lukenut ja se kaduttaa yhä! Viimeisen sanan jälkeen aito chick lit nimittäin maistuu suklaalle ja jäätelölle! ;)

Kenelle: Jännityksen nälkäisille, mutta myös sinulle, jota koulusurma on koskettanut kipeästi tai se on jäänyt pyörimään painajaisena uniisi. Ehkä tämän kirjan jälkeen painajaisesi loppuvat. Minulle kävi niin.



Terveiset kirjailjalle: Jäin pohtimaan oliko aihe vielä liian tuore käsiteltäväksi fiktiivisessä romaanissa. Parantaako tämä kirja haavoja vai repiikö se niitä vain uudelleen auki? Syventääkö kirja todella ymmärtämystä koulutragedioiden syitä ja seurauksia kohtaan vai kertaako se vain faktoja, joita olemme jo kuulleet median kautta moneen kertaan? Olisiko kannattanut antaa aiheen muhia vielä muutaman vuoden ja julkaista Viimeinen sana vasta sitten? En tiedä.
       Olisi mielenkiintoista saada tietää mitä mieltä koulusurmien uhrien omaiset tai koulusurmaajien omaiset ovat tästä kirjasta...
       Toisaalta, jonkun on oltava ensimmäinen ja tartuttava kipeään aiheeseen. Ensimmäisen tarttujan osa ei ole helppo tai aina kiitollinen. Sen vuoksi annankin sinulle monta rohkeuspistettä! Kiitos mielenkiintoisesta ja paljon tunteita herättäneestä teoksesta! Mielenkiinnolla odotan mihin aiheeseen tartut seuraavaksi... Toivottavasti se on yhtä tuore kuin tämä!


***

maanantai 8. kesäkuuta 2015

Lundberg, Ulla-Lena: Leo

Ulla-Lena Lundbergin kirjoissa on yksi todella huono puoli: kun olen lukenut pari lukua, alan haikailemaan merille ja huomaan varaavani laivaliput. Näin kävi tälläkin kertaa. Pakkasin yöpöydän kirjapinon matkalaukkuuni ja suuntasin vauva kainalossa lukulomalle Tallinnaan! Mies tuli perässä.

Loma tuli tarpeeseen. Oli aikaa lukea, syödä, nukkua, viettää laatuaikaa tyttäreni ja mieheni kanssa. Siinä sivussa katselimme nähtävyyksiä ja shoppailimme. Paljon. Samalla löysin itselleni luottovaatemerkin.

Kiitos Ulla-Lena Lundberg. Ilman Leoa tuskin olisin päätynyt haikailemaan Sisä-Suomesta merille. Varsinkaan, kun Lapin kesä on juuri puhkeamassa kukkaan. Toivottavasti saat laivayhtiöiltä hieman myyntiprovisiota. Sinun ansiosta olen tehnyt monta laivamatkaa! Ilman sinua ja kirjojasi, ne laivamatkat olisivat luultavasti jääneet tekemättä.

Kirjan kauniit kannet jäivät kotiin työpöydän päälle.

Löysin kirjan: sain arvostelukappaleena Gummerukselta. Kiitos kaunis!

Ennakko-oletus: laadukas historiallinen romaani, joka viihdyttää ja johon on helppo uppoutua. Lukuromaanien valiojoukkoa.

Ei, odotukset eivät taaskaan pettäneet. Ulla-Lena Lundbergin kirja on aina yhtä onnistunut valinta. Sen vuoksi hänestä onkin tullut yksi luottokirjailijoistani. Lundberg ei petä.

Perillä lukulomakohteessa.

Juoni: Leo vie lukijansa 1800-luvulle, jolloin tavalliset ahvenanmaalaiset talonpojat rakensivat ja varustivat laivoja purjehtiakseen Venäjälle, Ruotsiin, Saksaan ja Tanskan salmien läpi. Perillä satamissa he kävivät kauppaa ja haistelivat uuden ajan tuulia. Kotiin he toivat paitsi varallisuutta, myös ekonomian aakkoset.

Yksi näistä maineikkaista laivanvarustajista on Erik Petter, joka 14-vuotiaana perii isältään velkavankeuden ja tappiollisen tilan. Erik Petter näkee vain yhden vaihtoehdon: velat pitää maksaa velkojille ja tila täytyy saada kannattavaksi. Epäilijöitä ja tukijoita riittää, mutta Erik Petterillä on puolellaan onnen tähdet. Menestyksellä on kuitenkin raskas hinta, joka lankeaa maksettavaksi. Leo kertoo Erik Petterin kasvutarinan, joka inspiroi myös velkaisen Suomen tavallista sekatyöläistä. Miten velkaisen tilan nuoresta isännästä tuli kunnioitettu ja menestyvä laivanvarustaja? Voisinko minä oppia jotain Erik Petteriltä? Voisin. Älä lannistu, ole periksiantamaton, usko unelmiisi, tee ankarasti töitä.

Tallinnasta löytyi paljon värejä.

Kieli: Kieli on eleetöntä ja jouhevaa.

Lundbergin äidinkieli on ruotsi ja hän on kirjoittanut kirjansa äidinkielellään. Olen lukenut muutamia Lundbergin kirjoja ruotsiksi ja lukiessani Lundbergin suomennettuja teoksia olen aina yhtä hämmästynyt. Miten suomennoksissa voi kuulua aito Lundbergin ääni! Suomennokset eivät vaikuta käännöksiltä vaan pikemminkin Lundbergin itsensä kirjoittamilta. Leena Vallisaari on taitava suomentaja, joka ansaitsee sulan tai kaksi hattuunsa!

Plussaa: Vaikka kirjan tarina ajoittui 1800-luvulle, me 2010-luvun suomalaiset voimme oppia paljon kirjan henkilöiltä. Päättäväisyydestä, tulevaisuuteen uskomisesta, unelmoinnista, arjesta ja työn teosta. Ennenkin ihmiset ja valtiot ovat selvinneet lamasta ja taloudellisesta ahdingosta. Joskus jopa voittajina. Miksei myös me 2010-luvun suomalaiset? Pidin valtavasti myös sympaattisesta tarinan kertojasta. Hän oli tarinan ankkuri, johon myös lukija alkoi luottamaan!

Bloggaaja päiväkävelyllä.

Miinusta: Jäin pohtimaan oliko Leo pikemminkin sukutarina vai oliko sen tarkoitus kertoa vain Erik Petterin tarina? Välillä tarina tuntui leviävän liian laajalle ja pari kertaa jo parahdinkin: "Älä kerro hänenkin tarinaa! Jos kerrot, tuplaa sivumäärä!" Jos olisin ollut Lundberg, olisin luultavasti jättänyt tarinasta pois muutaman henkilön ja porautunut syvemmälle päähenkilöiden mielen maisemaan ja elämäntarinaan. Toki tämä on vain minun, yksittäisen lukijan, mielipide.

Jäin kaipaamaan maalailua; esimerkiksi maisemien ja tunnelmien tarkempaa kuvailua. Nyt tarinan pääpaino oli dialogissa ja tekemisissä. Olisin kaivannut enemmän ääniä, hajuja ja makuja.

Kenelle suosittelen: Historiallisen romaanin ja sukutarinoiden ystäville. Tähän tarinaan voi uppoutua.

Terveiset kirjailijalle: Tusen tack. Sinulla on lahja kertoa tarinoita. Toivottavasti me lukijat saisimme jatkossakin nauttia niistä! Odotan niitä jo nyt. Vilpitön kiitos.

*****

Toivottavasti näemme pian, Tallinna!

Nyt lähden hoitamaan pientä korvakipuista potilasta. Luterilaisen maailmankuvan mukaan iloa seuraa aina suru. Meille suru tuli korvatulehduksen muodossa. Tuliainen kai sekin. Onneksi korvatulehdus alkaa olla jo voiton puolella...

tiistai 5. toukokuuta 2015

Mikkonen, Minna: Kivenkerääjät

Mitä voi kirjoittaa kirjasta, jonka haluaisi lukea viimeisen sivun jälkeen aina uudestaan?

"Veinille sanotaan vain, että kun hän on vanhempi hän ymmärtää."

Minna Mikkosen Kivenkerääjistä on hankala puhua ilman superlatiiveja ja amerikkalaisia ylisanoja. Olen pahoillani.


Kuva lainattu ePressin mediapankista. 

Tämä on kevään 2015 paras kirja. Ihan totta. Lue itse, jos et usko.

"Muistot ja ajatukset ovat piilossa, ja välillä ne haluavat tulla esiin, mutta eivät aina. On sanoja ja asioita, jotka eivät tule ulos, vaikka kuinka tahtoo, joskus muisto vain makaa painavana hiusjuurissa tai sydämen päällä."

En haluaisi enää itse kirjoittaa mitään. Haluaisin vain lukea. Minna Mikkosta, kiitos!

Sain kirjan: arvostelukappaleena, kiitos kaunis!



Ennakko-oletus: bongasin kirjan alun perin katalogista, mutta vasta luettuani Leena Lumen mietteet vakuutuin. Tämän haluan lukea!

"Veini haluaa muistaa kaiken siskosta, ihan kaiken. Ja kertoa sen niin kuin muistaa, jotta kaikki kerrottu tulisi todeksi. Veini haluaa löytää sen kohdan missä sisko lakkasi olemasta täällä."

Juoni: Kun kuusivuotiaan Veinin isosisko Meri katoaa, Veinin äiti ja isä lakkaavat olemasta läsnä ja aikuisia. Koko perhe käpertyy suruun, mutta vain Veini yrittää pyristellä siitä irti ja löytää Merin. Sillä sehän on kaikkein tärkeintä: löytää Meri! Meri löytyy aivan varmasti, vakuuttaa Veini. Jos hän vain tarpeeksi kovasti muistelisi ja etsisi, hän kyllä löytäisi rakkaan isosiskon. Mutta maailma muuttuu vain kummallisemmaksi. Isä muuttaa varastoon ja äiti majaan. Merin parhaat kaverit, Virve ja Juha, eivät ole enää Veiniä huomaavinaankaan. Ukki keskittyy vain hakkaamaan halkoja ja mummo kadottaa muistinsa. Kaiken tämän Veini kirjaa tarkasti muistiin sinikantiseen vihkoonsa. Onneksi Veini voi muuttua pikku kalanpojaksi, joka pääsee uimaan sinne minne pieni ihmisenpoika-Veini ei pääse. Mutta löytääkö Veini Meriä?





"Veini heittäytyi matolle, läiskytti vettä joka puolelle, pulputti ja veti vettä henkeensä, ei vaan kiduksiinsa, hän oli kala ja vesi oli kevyttä, kalan ruumis oli kevyt ja liukas. Merin huone oli täynnä pehmeää keinuvaa meriheinää, ja kalan oli helppo puikahtaa pöytälaatikkoon piiloon. Siellä kalanpoika-Veini odotti, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli. Laatikko oli iso niin pienelle kalalle, ja siellä oli paljon tavaraa, mutta kalanpoika-Veini oli nopea liikkeissään ja näki suurlla silmillään kaiken." 

Kieli: Kuten jo kopioimistani katkelmista voi lukea, kieli on taianomaista, lumoavaa ja veistosmaista. Kieli on niin omaperäistä, että sitä on vaikea jäljitellä tai kopioida. Tunnistettavaa ja mikkosmaista. Lukiessa tulee väistämättä tunne, että nyt on saanut käteensä aidon taideteoksen. Hypnotisoiduin hyvällä tavalla.



Plussaa: Aikuisen voi olla hankalaa astua lapsen saappaisiin ja kertoa tarina lapsen silmin. Juuri siinä Mikkonen kuitenkin onnistui erinomaisesti. Lapsikertoja oli uskottava ja aito. Häntä teki mieli halata ja suojella kaikelta pahalta. Summattuna: Syvällinen ja elämänmakuinen tarina, joka kosketti. Tarina ei päästä lukijaa helpolla vaan jättää ratkottavaa myös lukijalle. Kuitenkin kirjaa voi lukea aivot on tai off-tilassa; silti kirja on yhtä lailla samanlainen nautinto. Raskaaseen aiheeseen oli saatu myös rutkasti toivoa, naurua ja kevyttä iloa. Se ilahdutti.

"Äidillä on kaunis ääni, siitä on pitkä aika, kun äiti on viimeksi laulanut. Valo on vähentynyt tien yltä, kirkas on vaimentunut hailakaksi, mutta äidin laulu tuntuu lisäävän valon määrää auton sisällä. Veini napsauttaa kattovalon päälle, se loistaa suoraan äidin kasvoille, ja ääni tulee valona valon sekaan: anna mulle taivaalta kuusi kuuta, paa saturnuksen renkaat sormiini mun..."

Kirja toi mieleen myös paljon rakkaita muistoja lapsuudesta, 80- ja 90-lukujen taitteesta. C-kasettien nauhat, kirjoituspöytien laatikot, isosiskon hajuvesien etiketeissä olevat kauniit tytöt ja leikkipuistojen rengaskeinut ja uimakopin tirkistelyreiät.




Miinusta: Paikoitellen tarina tuntui junnaavan paikoillaan ja minun teki mieli hoputtaa tarinan kertojaa, Veiniä: mene jo asiaan, kerro jo! Vai hetkinen... Niissä kohdissako aikuisen nopeatempoinen maailma törmäsi lapsuuden kiireettömyyteen?

"Muistivihkoon Veini kirjoittaa: Matka äidin kanssa. Hetki: Ensimmäinen kevät ja syntymäpäivä. Pituus: noin kolme tuntia. Minne: Maailman ääriin. Syy: Merin etsintä."

Kenelle: äideille äitienpäivälahjaksi tai kaunosielulle, joka kaipaa pientä viatonta kesälomareissua lapsuuteen - Kivenkerääjien mukana pääset sinne hetkeksi. Varsinkin, jos olet 1980-90-luvun lapsi.

Terveiset kirjailijalle: Toit eri vuodenajat iholle, etenkin kevään. Rakastuin erityisesti tapaasi kuvata valoa ja säätä. Minun tekisi mieli tulla oppipojaksesi! Kiitos koskettavasta lukuelämyksestä. Toivottavasti sinusta kuullaan vielä - etenkin palkintoja jaettaessa. Me suomalaiset emme usein kehu toisiamme, mutta nyt kehun: sie oot loistava ja paras!

"Ootatko sinäkin Meriä kotiin, Veini kysyy. Isä liikahtaa, mutta niin vähän, että sen huomaa vain lattianrajassa valoa seuraavasta varjosta."

Nyt haluaisin etsiä Veinin, ottaa syliin ja halata. Karkoittaa kaikki pahat unet pois ikuisiksi ajoiksi ja sanoa: "Veini sie oot paras, komein ja ihanin! Meri on susta ylpeä! Kuulitsie?"

*****+

Kursivoidut lainaukset ovat suoria lainauksia Minna Mikkosen esikoisromaanista Kivenkerääjät Minerva Kustannus 2015. 

torstai 23. huhtikuuta 2015

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

En ole ehtinyt tyttäreni kanssa kirjakauppaan eikä ruusujakaan ole näkynyt. Sen sijaan rakas mieheni lupasi hoitaa koko illan tytärtämme, jotta minä saan lukea. Rakkautta, eikö? Pieni ele, mutta minulle juuri tuollaiset pienet eleet merkkaavat hyvin paljon. Arkirakkaus on parasta.



Nyt mie makkaan sohvalla, jalat seinällä, ja luen. Ikivanha, viimeisiä vetelevä astianpesukone pitää korvia särkevää mekkalaa, mutta juuri siitä tulee ihana, kotoinen olo. Mies lähti tyttäremme kanssa juoksulenkille, joten minä saan lukea rauhassa ja olla hetken joku muu kuin pienen vauvan äiti.

Kun luet tätä, olen jo kuvassa näkyvän viltin alla,
pää nojaa rennosti tyynyyn ja nenä on kiinni Kivenkerääjissä.
 

Jokainen kirjojen ystävä tai pienen lapsen äiti tietää tämän olevan taivas!

Ihanaa Kirjan ja ruusun päivää! Nautitaan kirjoista joko ruusujen kera tai ilman!

Rakkautta iltaanne

Toivottaa,

Ilona


tiistai 21. huhtikuuta 2015

Täysin asian vierestä

Tästä ei ole tulossa lifestyle-blogi, kopkopkop, mutta tämänaamuinen kohtaus on pakko jakaa. Asikaisen avautumisten innoittamana.

Vaunulenkki maisemat kaksi viikkoa sitten.

Ennen raskautta minulla oli tapana käydä säännöllisesti aamulenkillä, sillä se virkisti. Raskausaikana se jäi, kun aamulenkit eivät tuottaneet enää hyvää oloa. Aamulenkeillä vain oksetti, pyörrytti ja heikotti. Ilman ennakkovaroitusta vartalostani saattoi valahtaa voimat ja pelkäsin lyyhistyväni asfaltille. Mitä jos en pääsisikään sieltä enää ylös? Huomaisiko kukaan maassa makaavaa myttyä ja vaikka huomaisikin, soittaisiko apua? Olo oli sama, vaikka tein aamulenkin vasta aamupalan jälkeen. Joulukuussa lenkit lyhenivät ja muuttuivat mateluksi ja lyllertämiseksi. Kaipasin aamulenkkejä.

Nyt, kun synnytyksestä on jo yli kaksi ja puoli kuukautta, päätin uskaltautua jälleen aamulenkille. Tyhjällä vatsalla. Otin puhelimeni mukaan, jotta voisin soittaa apua, jos tuupertuisin. Meditoin päähäni kuvan fitnesspäiväkirjojen timmeistä mimmeistä ja lähdin.

Molemmat jalat tuntuivat painavan tonnin, mutta en tuupertunut. Linnut lauloivat, aurinko paistoi, oli hiljaista ja lämmintä. Liikkeellä oli vain muutama auto ja pari lenkkeilijää. Me lenkkeilijät hymyilimme toisillemme salaliittolaisten elkein. Tunsin miten raskauskilot sulivat. Kello oli 6.20, kun palasin. Koti oli hiljainen ja mieskin vielä unten mailla. Hipsin suihkuun. Mikä fiilis! Tuulettelin ja tanssahtelin. Tunsin itseni levänneemmäksi kuin aikoihin. Olin hereillä ja vartalo tuntui pitkästä aikaa omalta, mutta ei vielä kevyemmältä.

Suihkun jälkeen törmäsin eteisessä mieheeni. Hänen katseesta paistoi huoli.

Enää ei ole onneksi näin talvista.

"Yritän varata vielä tälle päivälle ajan meidän vakuutusyhtiöön."
"Ai. Miks?"
"No tuli vaan mieleen et ois varmaan hyvä käydä tarkistuttamassa meidän perheen vakuutukset... Aikuisten ja lasten."
"Aha."
"Kaiken varalta. Jos jotain sattuu."
Teki mieli sanoa: no en minä aivan noin huonossa kunnossa ole! Enhän? Päätin kuitenkin jättää sanomatta.
"Joo, oishan se hyvä idea. Mennään vaan. Ilmoita sit monelta saat sen ajan."

Tänään menen käymään vakuutusyhtiössä ja hankin elämäni ensimmäisen henki- ja tapaturmavakuutuksen. Ihan vaan kaiken varalta. ;)

Ainiin! Uudet lenkkaritkin pitäisi hankkia. Ihan vain siltä varalta, että tämänaamuisesta aamuaerobisesta tulee tapa. Välineurheilua, tiedättehän.

Seuraavaksi avaan Googlen ja otan selevää mitä ihimettä on se raakapuuro, tai tuorepuuro, josta parturini ja kaikki etelässä asuvat ystäväni meuhkaavat! Asikainenki. Tosin, Asikaista en tunne eikä me olla ystäviä, vaikka usein yllätänkin itteni puhumasta niistä Asikaisista niin kuin muka tuntisin heät. Outoa ja säälittävää, tiedän. Pelottavan läheisiksi tulevat nämä blogistanian henkilöt! Asikainenki.

maanantai 20. huhtikuuta 2015

Hämäläinen, Arto: Mynttilästä Myanmariin

Ohhoh! 37 lukijaa! Olen todella otettu ja onneni kukkuloilla! Kukapa olisi uskonut... Kiitos, kun jaksatte lukea höpinöitäni :) Kehitysideoita otan mielelläni yhä vastaan kommenttilootaan tai sähköpostiini. Olisi kiva kehittää blogia yhdessä teidän lukijoiden kanssa :) Blogin kävijälaskurin mukaan lukijoita on toki paljon enemmänkin ja olen myös teistä, ei-rekisteröityneistä lukijoista, hyvin iloinen :)


Instagramin seuraajani tietävätkin: luin tätä kirjaa jopa samalla, kun lämmitin saunaa...
En kuitenkaan käyttänyt sytykkeenä.

Pidän salaa elämänkerroista ja minulla onkin muutama ikisuosikki, joihin palaan aina uudelleen. Arto Hämäläisen muistelmat Mynttilästä Myanmariin taitaa olla seuraava kestosuosikki.

Vanhemmillani on laajahko kirjasto ja nappasin matkalukemiseksi heidän kirjahyllystään Arto Hämäläisen muistelmat. Arto Hämäläinen on Fida Internationalin eläkkeellä oleva toiminnanjohtaja ja teologian tohtori (missiologia ja kulttuurien välisen tutkimuksen ala), joka on tehnyt elämäntyönsä pitkälti kehitysyhteistyön parissa. Vapaa-ajallaan hän on myös säveltänyt, soittanut orkestereissa ja ollut perustamassa orkestereita. Mynttilästä Myanmariin muistuttaa kooltaan tiiliskiveä (sivuja 392), mutta mielenkiintoinen ja mukaansatempaava kerronta takaa nopean ja viihdyttävän lukukokemuksen.

Nuorempana työskentelin Fidan kirpputoreilla ja sain vastata lukemattomia kertoja samoihin kysymyksiin: Mitä Fida International tekee? Mikä on Fida International? Eihän se tee lähetystyötä? Myös monet ystäväni kyselivät samaa: "Mikä ihmeen Fida?" Nyt antaisin kyselijöille post-it-lapun, johon kirjoittaisin nopeasti harakanvarpaillani: 'Hämäläinen, Arto: Mynttilästä Myanmariin (Aikamedia)' ja pyytäisin kyselijöitä ja epäilijöitä tutustumaan kyseiseen teokseen. Mynttilästä Myanmariin antaa mielestäni kattavan kuvan myös Fida Internationalista.

Kirjan kuvitusta. 


Sain kirjan: Lainasin vanhempieni kirjahyllystä.

Ennakko-oletus: Omaelämänkerta ja muistelmat, josta olin kuullut paljon hyvää, mutta myös kritiikkiä: "Liian paksu!" Teos, joka on entisenä fidalaisena pakko lukea. Jo ihan entisen, hyvän työnantajankin vuoksi.

Juoni: Mynttilästä Myanmariin kertoo Arto Hämäläisen elämäntarinan. Samalla Hämäläinen tulee kertoneeksi myös Fida Internationalin tarinan, jonka palkkalistoilla ja johdossa hän oli yli kaksikymmentä vuotta. Leijonanosa teoksesta kertookin Hämäläisen työstä Fida Internationalissa ja samalla lukijalle avautuu mielenkiintoinen ikkuna lähihistoriaan sekä lähetys- ja kehitysyhteistyön historiaan. Kirja vie myös lukijan katselemaan maisemia, joita tavallinen turisti ei pakettimatkoillaan näe. Mynttilästä Myanmariin onkin ainutlaatuinen yhdistelmä omaelämänkertaa, muistelmia ja matkakirjaa.

Teos on rehellisin omaelämänkerta, jonka olen lukenut. Välillä oli pakko hieraista silmiä: onko tämän todella kirjoittanut Arto Hämäläinen itse? Miten hän uskaltaa olla näin raadollisen rehellinen? Teos on myös mielenkiintoinen vastakohta Matti Kääriäisen Kehitysavun kirous-teokselle, jossa Kääriäinen tarkastelee kriittisesti kehitysyhteistyötä ja sen vaikuttavuutta. Toki Mynttilästä Myanmariin-teoksestakin löytyy kriittistä arviointia ja pohdintaa, mutta kritiikin sävy on eri, pehmeämpi.

Kirjan perusteella Arto Hämäläisestä piirtyy komea muotokuva: rehellinen, työtä pelkäämätön, vaatimaton ja matkustamista rakastava mies, joka välittää tutuista ja tuntemattomista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan sekä kunnioittaa heitä syvästi.




Kieli: Teoksessa on johdonmukainen ja selkeä rakenne. Kieli on virheetöntä, helppolukuista sekä jouhevaa suomen kieltä, jota on miellyttävä lukea. Hämäläisen vankka kokemus tieteellisen tekstin tuottajana näkyy myös kirjoitustyylissä ja kielessä. Kirjoitustyyli ja kieli sointuvat yhteen ja niistä välittyy johdonmukaisuus, täsmällisyys, selkeys ja virheettömyys. Hämäläinen osaa myös taustoittamisen ja mielipiteiden perustelemisen jalon taidon.

Plussaa: Rehellisyys. Teos ei myöskään muistuta perinteisiä elämänkertoja tai kristillisiä kirjoja. Kirja on laadukas, se ei jaarittele tai jumiudu epäolennaisiin yksityiskohtiin vaan kertoo vain olennaisimmista tapahtumista. Olen usein myös jurnuttanut kristillisten kirjojen laaduttomuudesta. Toisin kuin monet kristilliset kirjat, Mynttilästä Myanmariin yltää laadultaan valtavirran muistelmateosten tasolle ja jopa ylittää sen. Kirjassa Hämäläinen oli myös omaperäisesti huomioinut musiikkitaustansa ja korvannut esimerkiksi alku- ja loppusanat musiikkitermeillä 'preludi' ja 'postludium'. Pidin ratkaisusta valtavasti! Kirjaan oli myös saatu ovelasti ujutettua dialogeja. Ideaa voisi hyödyntää elämänkerroissa enemmänkin!

Miinusta: Valokuvat ovat elämänkertojen ja muistelmien suola ja olisin kaivannut kirjaan paksumpaa kuvaliitettä. Minun kirjamakuuni teos ei ollut paksu, mutta ymmärrän myös heitä, joille kirjan sivumäärä on este tai mielenkiinnon haihduttaja. Jäinkin pohtimaan olisiko teosta voinut sittenkin vielä tiivistää? Luultavasti ei.

Kenelle: Sinulle, joka haluat lukea viihdyttävän elämänkerran tai hyvänmielen kirjan. Sinulle, joka haluat tietää enemmän Fida Internationalista. Sinulle, joka olet kiinnostunut kehitysyhteistyöstä tai lähetystyöstä. Sinulle, joka haluat lukea hyvän ja laadukkaan kristillisen kirjan, joka yllättää sinut positiivisesti.

Terveiset kirjailijalle: Kiitos mielenkiintoisesta omaelämänkerrasta ja muistelmista. Tätä oli miellyttävä ja ilo lukea! Olet lahjakas kirjoittaja ja toivottavasti kirjoitat elämänkerrallisia kirjoja jatkossakin. Minusta ainakin saisit uskollisen lukijan!

*****

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Liksom, Rosa: Väliaikainen

Viini ja Liksom paranevat vanhetessaan. Liksom on hyvä esimerkki siitä, miten lahjakaskin kirjailija voi vuosien kuluessa kehittyä vielä paremmaksi.

Liksomia on tituleerattu lyhytproosan äidiksi eikä suotta. Minä pidän häntä myös murrekirjoittajien äitinä ja opettajana. Jos haluat oppia kirjoittamaan murteella, lue Liksomia.

Sain kirjan: lainasin kirjaston pikalaina-hyllystä.

Ennakko-oletus: Liksomin kirjat ovat rakkaita, vanhoja tuttujani jo koulun äidinkielen tunneilta joten tiesin mitä tuleman pitää: rehellistä, suorapuheista ja tarkkanäköistä kuvausta nykyajan yhteiskunnasta ja sen ilmiöistä. Hersyvällä huumorilla höystettynä, tietenkin. Liksomin kirjoilla on tapana haastaa ja kyseenalaistaa lukijan omia asenteita, uskomuksia ja ennakkoluuloja sekä viedä mukavuusalueen ulkopuolelle tutustumaan niiden toisten maailmaan.




Juoni: Väliaikainen on lyhytproosa romaani, joka koostuu lyhyistä, ytimekkäistä tarinoista. Tarinoissa kuvataan kaunistelematta ja tarkkanäköisesti yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia, pohjoisen erilaista maailmaa, rakkauden raadollisuutta, ihmisen elinkaarta, marginaalisuutta ja ihmisyyttä. Tarinoista löytyy linkkejä ajankohtaisiin ilmiöihin ja uutisiin ja mietinkin ovatko tarinat syntyneet sanomalehden tai television ajankohtaisohjelmien äärellä? Tarinoissa ei kuitenkaan alleviivata niiden ajankohtaisuutta. Tarinat vievät tutustumisretkelle tavallisten ihmisten, mutta myös marginaalissa elävien ihmisten elämään, ajatusmaailmaan ja maailmankuvaan.

Kieli: Osa tarinoista oli kirjoitettu yleiskielellä, mutta suurin osa tarinoista oli kirjoitettu eri murteilla. Murteet rikastuttivat, syvensivät ja toivat tarinoita lähemmäksi lukijaa, mutta myös pehmensivät tarinoiden karuja maisemia. Murre on vaikuttava tehokeino, mutta myös vaikea tyylilaji. Miksi murteita ei käytetä nykykirjallisuudessa enemmän?

Plussaa: Murre, ehdottomasti. Liksomia tituleerataan lyhytproosan äidiksi, mutta myös hänen murteiden käyttö on ilmiömäistä ja taitavaa. Pidän myös suunnattomasti Liksomin tavasta kertoa tarinoita pohjoisesta. Kuvaus ja tarinat ovat tarkkoja ja totuudenmukaisia. Pidän myös Liksomin tavasta nostaa esille ja käsitellä vaikeita aiheita: hengellistä väkivaltaa, lasten kaltoinkohtelua ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Pidin myös paljon kirjan nokkelista ja hauskoista karikatyyrihahmoista.

Miinusta: Kirja loppui kesken! Jäin hölmönä tuijottamaan viimeisen sivun pistettä. Nälkä jäi. Olisin halunnut lukea vielä paljon lisää! Jäin myös pohtimaan tarinoita, jotka kertoivat marginaalissa elävistä ihmisistä. Kuvaukset olivat kliseisiä ja paikoitellen ne vain alleviivasivat keskiluokkaisten ihmisten ennakkoluuloja- ja käsityksiä marginaaliin ajatuneista ihmisistä. Toivoisin, että marginaalissa elävien ihmisten kuvaus monipuolistuisi ja kirjallisuus rikkoisi heihin liittyviä stereotypioita.

Kenelle suosittelen: Pienten lasten vanhemmille, joiden on vaikea keskittyä kokonaisiin romaaneihin tai opiskelijoille, jotka haluavat lukea paksujen tenttikirjojen välissä jotain muuta.

Terveiset kirjailijalle: Toivottavasti kirjoitat vielä paljon lyhytproosaa ja pian. Voisiko seuraava romaani kertoa pelkästään pohjoisesta? Tämä on toki hyvin itsekäs pyyntö pohjoisen ihmiseltä...

*****

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Lisko, Eeva-Maria: Novellikokoelma Kahvila

Mieheni työkiireiden vuoksi pakenin kodin hiljaisuutta vanhempieni luokse Keski-Pohojanmaalle. Mukaan otin luonnollisesti myös 2kk ikäisen tyttäreni. Tarkoituksenani oli blogata, mutta eihän siellä maalla netti toiminut.

Lapissa.

Kuvat on otettu samana päivänä ja niiden väliin mahtuu 400 km. (Pahoittelen kuvien huonoa kuvalaatua; ne ovat räpsäisty kännykän kameralla.) Suomen kevät on oikukas ja rikas! (En ole vielä edes harkinnut vaihtavani talvirenkaita ja vasta nyt narsissien istuttaminen ulos olisi ajankohtaista ja mahdollista. Meillä eivät myöskään vielä sipulikukat kuki. Sen sijaan pihatien hiekka on jo alkanut pilkottamaan ja päivisin on havaittu jo ihan hellelukemia, +6.5!)


Keski-Pohojanmaalla.

Nyt kotiin palattuani on aika katkaista radiohiljaisuus ja kertoa kirjoista, joista pidän. (Bloggaan kuulemma liikaa kirjoista, joista en pidä. Mene ja tiedä.)

No, yksi sellainen on Eeva-Maria Liskon novellikokoelma Kahvila. Nyt kaikki äidinkielen tunnille kirja-arvostelua kirjoittavat korvat hörölle: seuraava blogiteksti ei ole novellianalyysi. Pahoittelen. Joudut kirjoittamaan omasi. Niin minäkin jouduin. Mutta älä lannistu! Kyllä siitä selviää. Minäkin selvisin.

Lukion äidinkielen tunneilta jäi tosin analysointi ähky ja epävarmuus, joka lannisti. En minä osaa tulkita runoja ja novelleja kuitenkaan oikein joten miksi edes lukisin niitä? Ne on niin vaikeita! Olisikohan tämä ajatuskehä syy siihen etteivät runot ja novellit myy, jolloin kustantajat eivät myöskään uskalla julkaista niitä kovin runsaasti ja tarjonta kapenee? En tiedä, mutta näin saattaisi hyvin olla. Jos sinulla on ennakkoluuloja novelleja kohtaan, suosittelen lukemaan Liskon novelleja. Niistä on helppo aloittaa ja ne ovat loistavia.




Sain kirjan: arvostelukappaleena. Suuri ja kaunis kiitos!

Ennakko-oletus: vaikea selkoisia, tylsiä novelleja.

Ennakkoluuloni onneksi muuttuivat nopeasti.

Juoni: novellit nivoutuvat löyhästi kahvilateeman ympärille. Itsenäiset novellit ovat ikkunoita, joista avautuu aina uusi arjen maisema: hyväksytyksi ja nähdyksi tulemisen kaipuu, työelämän mieli ja mielettömyys, läsnäolemisen vaikeus ja ihmisen ikuinen ikävä toisen ihmisen luo. Kuten novelleilla on tapana, myös Liskon novellit ovat peilejä, joista heijastuu lukijan oma tunne-elämä, ajatuspainit, oman elämän saippuaoopperat, painajaiset ja haaveet.

Kieli: huoliteltua, mukaansatempaavaa, oivaltavaa, mutta myös helppolukuista. En tiedä johtuiko kielestä, tarinoista vai niistä molemmista, mutta Kahvila toi mieleeni Tove Janssonin novellit. Niissä on jotain samaa. En osaa tarkemmin eritellä mitä.




Plussaa: novellit olivat juuri sopivan mittaisia, jotta novellin pystyi ahmimaan yhdeltä istumalta. Novellit olivat myös yksinkertaisia ja helposti lähestyttäviä. Silti novelleista ei puuttunut syvyyttä, kerroksellisuutta tai monitulkintaisuutta. Novellikokoelma oli ehyt, piristävä ja taitavasti rakennettu kokonaisuus, joka jätti hyvän mielen.

Miinusta: en tällä kertaa keksi mitään valitettavaa. Mikään ei häirinnyt, pistänyt silmään tai herättänyt kummastusta.

Mikä jäi mieleen: novellien omaperäiset nimet! Ne hymyilyttivät ja pakottivat ahmimaan vielä seuraavan ja sitä seuraavan novellin.

Hyvän kirjan merkki: siihen kykenee keskittymään myös pilkillä.
Tulipahan samalla mainostettua kirjaa myös eräälle
lapsiperheelle, moottorikelkkailijalle sekä vanhalle miehelle, joka tuli neuvomaan parhaan kalapaikan.


Kenelle suosittelisin: kohtalotovereilleni, jotka eivät ole lukion jälkeen uskaltaneet tarttua novellikokoelmiin. Tartu tähän. Tämä parantaa lukion äidinkielen tunnilta peräisin olevat haavat ja päänsäryt.

Terveiset kirjailijalle: vilpitön kiitos tästä novellikokoelmasta. En usko olevani ainoa, joka ihastuu tapaasi kirjoittaa novelleja ja kertoa tarinoita. Jatka kirjoittamista ja tarinoiden jakamista. Jatka myös itsesi kehittämistä kirjoittajana. Sinussa on aineksia tulevaisuuden Tove Janssoniksi. Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavia kirjojasi.

****

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Mathura: Kimalaispäivä

Näin voi käydä, kun bloggaamisessa on pitkä tauko: unohdin blogin ja blogin sähköpostin salasanan. Eilen sitten löysin itsestäni sisäisen hakkerin ja onnistuin murtautumaan omille tileilleni. Nyt taas matka jatkuu!

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Pohdin miten se voisi näkyä oman yöpöytäni kirjapinossa ja kirjablogini puolella. Lopulta äitini keksi: lue kirjoja, joihin et yleensä tarttuisi! Innostuin ideasta. Olen varsinkin nuorempana ollut ahkera lukemaan runoja, novelleja, lyhytproosaa, fantasiaa ja kristillisiä kirjoja. Nykyisin tartun yleensä vain pinnalla oleviin uutuusteoksiin. Olisiko aika palata vanhojen suosikkieni maailmaan? Toki aion lukea paljon muutakin, älkää huolestuko. 

Ennen tätä päätöstä satuin tarttumaan hetken mielijohteesta Mathuran Kimalaispäivään. Luin ja tyrmistyin. Kaikkea sitä julkaistaankin! Olen lukenut kirjan kahdesti ja olen edelleen samaa mieltä. Älkää kuitenkaan ymmärtäkö minua väärin: teos ei ollut huono. Jostain syystä teos toi mieleeni vain sanataideryhmän runoharjoitukset eikä mestarin käsityön taidonnäytettä. Toki voi hyvin olla etten hiffannut kirjan jujua ja perimmäistä ajatusta. Olen todella pahoillani, Mathura ja Basam Books! 




Niin kauan kuin muistan on puhuttu ettei runoilla elä eikä runoja kannata julkaista, sillä ne eivät myy. Tästä on seurannut hyvin surullinen ja runoutta kapeuttava ilmiö: enää vain harva suomalainen kustantamo uskaltaa julkaista runokirjoja. Rivilukijana sitä erehtyi ajattelemaan, että se vaikuttaisi positiivisesti runokirjojen sisälölliseen laatuun. Onhan näin käynyt romaanienkin puolella. Sitten törmäsin Kimalaispäivään ja hämmennyin. Onko tämä nyt sitä hyvää, korkealaatuista runoutta? Jos on, runomakuni on tainnut juuttua pysyvästi kivikaudelle. 

Löysin kirjan: kirjaston runohyllystä. 

Ennakko-oletus: takakannen perusteella vaikuttaa lupaavalta. Vain taitava runoilija kykenee luomaan kokonaisen teoksen kolmena peräkkäisenä päivänä! Nostan hattua. Minä en siihen pystyisi. (En tosin osaa kirjoittaa runojakaan.)

Sisältö: runot käsittelivät luontoa, ihmisyyttä, syntymää ja elämän kiertokulkua. 

Kieli: pidin runojen kielikuvista ja kirjoittajan tavasta tuottaa elävää, mielenkiintoa herättävää tekstiä. Runoista puuttui nykyrunouden tapaan loppusoinnut, mutta myös runojen rakenne rikkoi totuttua nykyrunon ulkoasua. Minusta osa Mathuran runoista muistutti tyylilajiltaan enemmänkin lyhytproosaa kuin runoa. Jäinkin pohtimaan missä kulkee lyhytproosan ja runouden raja? 

Plussaa: runojen mielenkiintoiset ja puhuttelevat aiheet. 

Miinusta: teos toi mieleen aloittelevan pöytälaatikkorunoilijan. Runoista puuttui ammattilaisen kädenjälki ja nerokkuus. Pohdinkin miksi juuri tämä teos on käännetty suomeksi ja julkaistu? Oliko tämä todella sen arvoinen teos ottaen huomioon runojen erittäin korkean julkaisukynnyksen? 

Terveiset kirjailijalle: Kiitos paljon ajatuksia herättäneestä runoteoksesta! Minua runot eivät koskettaneet, mutta toivottavasti ne puhuttelisivat muita ihmisiä. Ehkä seuraava runoteos vaatisi pidemmän kypsymisajan, jotta se voisi tavoittaa myös valtavirran lukijat? 

Note-to-myself: ehkä perusteellisen runoanalyysin jälkeen alkaisin pitämään kirjasta?

No, tämä oli vain minun, yksittäisen lukijan, mielipide. Voi olla, että sinä ihastut ja rakastut. Hiffaat. Joten haluankin yllyttää ja haastaa: käy tutustumassa Mathuran runoihin ja tule kertomaan mitä pidit! Toivottavasti olisit kanssani eri mieltä. :) 

*

sunnuntai 1. maaliskuuta 2015

Save, Laura: Paljain jaloin

Synnytyksen jälkeen minun piti lukea hattaranmakuinen, viihdyttävä lukuromaani. Pieleen meni.



Laura Saven Paljain jaloin ei ollut sellainen kirja. Aivoni käyvät ilmeisesti nykyisin hieman hitaammalla, sillä luettuani takakannen luulin kirjan olevan tavallinen, fiktiivinen romaani. Sivulla 40 iski epäilys. Voisiko tämä sittenkin olla omaelämänkerrallinen tarina... En halunnut pilata lukukokemustani ja lukea kirjan viimeisiä sivuja joten minun oli tyydyttävä etukannen sisäliepeeseen. Sen luettuani oli pakko googlettaa Laura Save ja Paljain jaloin.

Paljain jaloin on omaelämänkerrallinen romaani, ei keksittyä viihdettä. Nyt jo edesmennyt kirjailija sairasti itsekin luusyöpää ja halusi tallentaa oman syöpätaistelunsa, jotta hänen pieni poikansa voisi aikuisena lukea millainen äiti hänellä on ollut.

Luettuani kirjan viimeisen sivun itkin. Minun oli pakko käydä suukottamassa omaa pientä tytärtäni ja yritin olla ajattelematta mitä jos... 

Sain kirjan: lainasin kirjastosta. 

Ennakko-oletus: kerrankin sain lähteä täysin puhtaalta pöydältä. Vieras kirjailija, vieras teoksen nimi. Ei mitään ennakko-odotuksia. 

Juoni: nuori äiti ja lääketieteenopiskelija sairastuu äkillisesti ärhäkkään luusyöpään. Taistelu elämästä ja kuolemasta alkaa heti. Mutta kumpi lopulta voittaa? 

Kieli: Voice of Finlandin tuomarit ovat tällä kaudella todenneet useaan otteeseen hylättyään taitavan laulajan: "Todella taitava, upea ääninen laulaja. Täysin virheetön suoritus. Mutta tästä esityksestä puuttui se jokin... Se ei mennyt sydämeen asti." Jos tarina olisi ollut toinen, olisin todennut samaa Laura Saven teoksesta. Kieli oli paikoitellen liiankin hiottua ja täydellistä. Kielestä ei välittynyt kirjailijan oma, persoonallinen ääni. Oliko kirjailija sitä vielä itsekään löytänyt? Toisaalta kirja saattoi olla myös hiottu loppuun kustannustoimittajan toimesta. Laura Save oli nimittäin ehtinyt kuolla ennen kuin oli saanut tiedon kirjan julkaisemisesta. 

Plussaa: Ilahduin, kun päähenkilöinä oli lesbopariskunta. Suomalainen kaunokirjallisuus on hyvin heterovoittoista. Jos päähenkilönä on seksuaalivähemmistöihin kuuluva henkilö, kirja on useimmiten kaapista ulostulo-tarina. Tämä kirja ei ollut sellainen. Kirjailija ei myöskään korostanut päähenkilöiden seksuaalista suuntautumista vaan kirjoitti heistä yhtä luonnollisesti kuin he olisivat olleet tavallinen heteropari. Hyvä, Laura Save! Tällaisia kirjoja saisi olla lisää. Plussaa saa myös kirjan rakenne. Lyhyet "luvut" veivät napakasti tarinaa eteenpäin ja helpottivat kirjan lukemista vauvan hoidon lomassa. 

Miinusta: Kirjan takakansi vihjaa kirjan olevan omaelämänkerrallinen romaani, mutta ei sano sitä suoraan. Etukannen sisäliepeestä ja kirjan viimeisiltä sivuilta voi päätellä asian todellisen laidan. Voin olla vanhanaikainen ja hidas älyinen, mutta olisin halunnut rehellisen, suoran varoituksen takakanteen: 'omaelämänkerrallinen romaani' tai 'perustuu tositapahtumiin.' Romaanilla ja omaelämänkerrallisella romaanilla on vissi ero ja ainakin minulla tieto vaikutti suoraan lukukokemukseen. Nyt minulle jäi hölmistynyt, linssiin viilattu olo. Ai, tämäkö ei ollutkaan tavallinen romaani...

Kirjan suola: Save antaa kokemusasiantuntijana tärkeää tietoa syöpäpotilaan arjesta ja mielen maisemasta, hoitoketjusta sekä siitä, miltä syöpähoidot tuntuvat. Toivoisin, että lääkärit ja hoitohenkilökuntaan kuuluvat ammattilaiset lukisivat tämän kirjan.

Kenelle: Sinulle, joka haluat lukea mukaansatempaavan, koskettavan ja voimakkaita tunteita herättävän romaanin. Tämä kirja imaisee mukaansa ja vie ajantajun, voin luvata sen.

Terveiset kirjailijalle: Kiitän. Onnistuit koskettamaan maailmankuvaani ja jopa hieman muuttamaan sitä. Muistutit minua myös elämisen tärkeydestä. Unelmia kannattaa toteuttaa nyt eikä vasta huomenna.

Lukuvinkki: Älä lue raskaana tai lapsivuodeaikana. Varmista, että rakkaimmat ihmiset ja nenäliinapaketti ovat käden ulottuvilla.

****+

Kirja on luettu ainakin Sinisen linnan kirjastossa.


tiistai 24. helmikuuta 2015

Koivisto, Satu: Gastronaatti

Voi kunpa joku olisi ostanut minulle Gastronaatin vuosia sitten, kun muutin omilleni! Olisi meinaan säästynyt euroja ja paperisia biojätepusseja. 

Ajattelin käydä ostamassa kummipojallenikin oman Gastronaatin ja antaa sen hänelle tupaantuliaislahjaksi. Tosin Gastronaatti saa pölyttyä yläkaapissani vielä muutaman vuoden. Kummipoikani täytti viime syyskuussa vasta vuoden. 


Sain kirjan: arvostelukappaleena. Kiitos kaunis!

Ennakko-oletus: Olen lukenut parin vuoden ajan Isyyspakkaus-blogia ja tykästynyt blogin pitäjän, Tommin, julkaisemiin resepteihin, jotka ovat olleet Rouvan eli Satu Koiviston käsialaa. Niinpä innostuin kuullessani Rouvan viimeistelevän keittokirjaansa. Jos reseptit ovat puoleksikin yhtä hyviä kuin blogiin päätyneet... 

Idea: 2010-luvulle päivitettyä urbaania kotiruokaa höystettynä maatalonemännän tyttären nikseillä ja hihaässillä. Reseptit perustuvat hyviin raaka-aineisiin, esikypsennykseen ja raaka-aineiden monipuoliseen hyödyntämiseen. Esimerkiksi sitruunasta käytetään kuori ja mehu ja parsakaalesta sekä kukinnot että varret. Keittokirjan reseptit ovat nuukailijan unelma ja laihialaisen taivas: hukkaan heitetään mahdollisimman vähän ja mahdollisista tähteistäkin jalostetaan uusia ruokalajeja. 


Mitä tänään syötäisiin? - No, vaikka Tomaattipastaa!


Rakenne: Kirjan rakenne poikkeaa keittokirjojen tutusta draamankaaresta: reseptit ovat jaoteltu raaka-aineittain. Ensin se kummastutti ja hämmensi, sitten ihastutti. Kokkaillessa jaottelu toimi: jos mieleni teki kokata tomaattia, minun ei tarvinnut enää bongata tomaatti-sanaa keittokirjan hakemistosta vaan saatoin plärätä tieni suoraan Gastronaatin "tomaattiosastolle"! Muuten keittokirjan rakenne noudatti Jamie Oliverin keittokirjoista tuttua laadukas kuva, tarina, faktatieto ja resepti-kaavaa. 

Miinusta: Kirjasta näkyi vahva Jamie Oliverin vaikutus ja välillä pohdinkin yritettiinkö Jamie Oliveria matkia tietoisesti vai tiedostamatta? Yhtäläisyydet olivat silmiinpistäviä, vaikka erojakin toki löytyi. Vannoutuneena Jamie Oliver-fanina se hieman suututti. Onko Gastronaatti nyt suomalainen kopio Jamie Oliverista? 
         Myös raaka-aineiden esivalmistelu alkoi puuduttaa noin kirjan puolessa välissä. Pienen vauvan äitinä raaka-aineiden esivalmistelu, jopa viikonloppuisin, uuvuttaa jo ajatuksenakin. Minua kiinnostaisi tietää miten Koivistot ovat aikoinaan yhdistäneet ruokien esivalmistelun ja vauvan hoidon? Kaipaisin vinkkejä... 
         Kirjan heikoin kohta on ehdottomasti kansimateriaali. Miten näin hauraan ja haavoittuvan kirjan kanssa uskaltaa edes kokata? Kirjan kannet imevät taatusti sen päälle tipahtaneen tomaatin värit ja mehut! Miten ihmeessä saan Gastronaatin säilymään kauniina jälkipolville?

Suussa sulavat Parsakaalimuffinit.


Plussaa: Raaka-aineisiin ja resepteihin liittyvät tarinat ihastuttivat, vaikka ne matkivatkin Jamie Oliverin keittokirjojen rentoa tyyliä. Lukuisat kauniit valokuvat ja laadukas taitto ihastuttivat myös. Harvoin keittokirja on kuin koru! 

Kenelle suosittelisin: Rutinoituneille kotikokkaajille, jotka kaipaavat uusia luotto arkiruokareseptejä tai äidin lihapatojen äärestä pois muuttaville -  Gastronaatin selkeät ohjeet sopivat myös ruuanlaiton noviiseille. 

Näitä kokkaan uudestaan: Tomaattipasta, sipulipiirakka, parsakaalimuffinit ja sitruunalimsa... 

Terveiset kirjailijalle: Kiitos laadukkaasta ja tyylikkäästä keittokirjasta. Tähän oli ilo tutustua! Gastronaatin parissa tulen viettämään iltapäiviä jatkossakin... 

****

Käykääpä kurkkaamassa myös Rouvan miehen, Tommin, pitämää Isyyspakkaus-blogia! Mie ainakin koukutuin. 


tiistai 17. helmikuuta 2015

Kuulumisia

Missä ihmeessä olet ollut? Miksi et ole päivittänyt blogia?, kysyi eräs tuttuni, joka oli saanut mutkan kautta tietää pitämästäni kirjablogista.

No, ensin osoitteessa Ounasrinteentie 22, Rovaniemi ja kerroksessa 6 (Synnytysosasto ja synnyttäneiden vuodeosasto) ja sitten kotona, kotona, kotona.

Minun ja mieheni elämän napa on tällä hetkellä kolmen viikon vanha, todella kaunis, pieni prinsessa. Hän on perinyt äitinsä huulet ja luonteen, isänsä silmät ja otsan sekä isomummonsa ilmeet. Me rakastamme häntä aivan valtavasti!

Toivottavasti hänkin tulee rakastamaan kirjoja yhtä paljon kuin minä.... 

Olemme ihailleet ikkunasta kovia pakkasia, tuulen ajamia lumipyörteitä ja sankkaa lumisadetta. Vain aurinkoisilla plussakeleillä olemme uskaltautuneet ulos. (Rovaniemeläiset, voitte laskea ulkoilukerrat...) Silloinkin muistutamme lähinnä avaruusmatkailijoita ja olemme joutuneet hauskoihin tilanteisiin, kun turistit ovat päätelleet paksuista talvitamineistamme meidänkin olevan turisteja ja ensikertalaisia Lapissa...

Erään sukulaiseni taidonnäyte. Hän teki työuransa ompelijana.

Vauvan syntymän jälkeen pohdin pitkään blogin kohtaloa. Minullahan olisi valtavasti muutakin tekemistä... Onko tässä blogin pitämisessä mitään järkeä? Mutta kun avasin blogin sähköpostin, päätös oli helppo tehdä. Minä jatkan. Teidän lukijoiden takia. Olette ihania!

Heti kun imetyksiltä, vaipanvaihdoilta ja vauvan nuuhkimiselta ehdin, kerron teille eräästä urbaanista kotiruoka-kirjasta, joka nostaa käsitteen 'kotiruoka' aivan uudelle tasolle... Olisi minulla myös pari sanaa sanottavana muutamasta kirjasta... Kaikkea sitä julkaistaankin! Pysykää kuulolla...

torstai 8. tammikuuta 2015

Je Suis Charlie

Hyvää joulun jälkeistä aikaa ja inspiroivaa, kirjarikasta Uutta Vuotta 2015!

Minun piti tänään katkaista blogihiljaisuuteni kirja-arvostelulla, mutta Pariisin eiliset tapahtumat ovat hiljentäneet minut.

Tänään huomasinkin kirjoittavani pitkästä aikaa suomi-haikuja. Osan niistä julkaisin ensin twitterissä, mutta hetken harkittuani ajattelin jakaa ne myös täällä. (Haikut ovat omaa käsialaani ja toivon ettei niitä käytettäisi ilman lupaani.) Aseista mahtavin on näköjään edelleen kynä.


teroitan kärjen teippaan katkenneen kynän alan piirtämään


eilisen vuoksi kynäni on terävä käsi vapisee


Vapaus on voimavaramme. 

häivytän rajat
terävällä kynällä
kaivan pelon pois