Sivut

perjantai 7. marraskuuta 2014

Pihlajaniemi, Anna: Adoptiomatka

Vielä vuosi sitten isänpäivä merkitsi minulle ja miehelleni sanatonta tuskaa, kyyneliä, raivoa ja pohjatonta surua. Epätoivo repi sielua. Meidän toinen lapsemme oli pari kuukautta aiemmin muuttanut kohdustani taivaaseen. Esikoisemme oli ollut siellä jo hieman kauemmin.

Sitä oli vaikea hyväksyä. 

Isänpäivä-aiheiset mainokset postilaatikon pohjalla tai kauppojen näyteikkunoissa närästivät ja sahasivat sydämeni kahtia. Ne kirvelivät silmiä samalla tavoin kuin pippurisumute.

On suomalaisia, jotka eivät odota tulevaa isänpäivää. Syitä on monia. Tiedän sen omasta kokemuksestani. Tänäkin vuonna moni pariskunta itkee autossa ja moni miniä puuteroi paniikissa silmänalusiaan anoppilan pihalla ennen kuin kehtaa nousta autosta ulos. Yhä, vaikka kohdussani potkii elämän kokoinen ja hyvin rakas ihme, lähestyvä isänpäivä herättää monenlaisia tunteita. Katkeriakin. Sen vuoksi pakenemme tänäkin vuonna isänpäivää kairaan, erämaakämpälle. Ensi vuonna emme enää voi. Matkalukemiseksi pakkaan, tänäkin vuonna, Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka-kirjan. Se antoi ainakin meille paljon toivoa ja lohtua. Erityisesti silloin, kun sitä ei ollut. 


Kirjan alla olevan säkkituolin sylissä on itketty monta itkua.


Tätä kirjaa voin suositella lämpimästi: Pihlajaniemi, Anna: Adoptiomatka. Olen lukenut sen monta kertaa. Kertoja en ole laskenut.

"Kaikkein tärkein määre puuttuu. En ole kenenkään äiti."

Ostin kirjan: kirjakaupasta. Ostopäätökseen ei liity draamaa tai erityistä tarinaa. Valitan. 

Ennakko-oletus: Miten blogikirjoitukset taipuvat kirjaksi? Huonosti, oletin. Ei tämä kirja voi olla hyvä!

(Väärässä olin taas. Onneksi olin.)

Juoni: Voimauttava tarina yhden perheen adoptioprosessista. Raadollisen rehellinen kuvaus adoptioprosessin iloista, suruista, pettymyksistä ja onnenhetkistä sekä tunteista, joita adoptioprosessi herättää tulevissa adoptiovanhemissa ja heidän ystävissä, naapureissa, työkavereissa ja sukulaisissa. 

Pidä lukemisen aikana nenäliinapaketti ulottuvillasi.  
Kieli: Sujuvaa, helppo- ja nopealukuista suomen kieltä, joka ei vienyt huomiota pois itse tarinasta. Ei murteellista iloittelua, mutta kielellistä kikkailua oli sitäkin enemmän. Jorma Uotisen sanoin: "Ei huono!"

Plussaa: Kirjaan uppoutui ja se vei mukanaan. Kirjasta löytyi myös huumoria ja ironiaa, mitkä kevensivät sopivasti kirjan raskassoutuista aihetta. Kirja myös herätti toivoa ja antoi näköaloja näköalattomalle. 

"Mutta enää emme puhu "sitten, jos" vaan "sitten, kun". 

Miinusta: Ei tässä kirjassa ole miinuksia. Ainakaan minä en ole niitä löytänyt. 

Mikä yllätti: Adoptioprosessin hitaus! Se myös vihastutti.




Kenelle suosittelisin: Lapsettomille. Ihmisille, jotka miettivät vaihtoehtoisia keinoja saada jälkeläisiä. Lapsettomien sukulaisille, ystäville ja tuttaville. Tämän kirjan avulla kierrätte pahimmat ketun raudat ja sudenkuopat.

"Meidän lapsemme saapuu kotiin Kiinasta, mutta emme osaa sanoa, miksi."

Mitä jäin pohtimaan: Maailmassa on liian monta yksinäistä, surullista, kaltoinkohdeltua ja vailla rakkautta ja turvallista syliä olevaa lasta. Miksi ihmeessä adoptio on tehty niin vaikeaksi ja hitaaksi prosessiksi? Mitä järkeä siinä on? Kuka siitä hyötyy? Eikö olisi parempi, että nämä lapset saisivat turvallisen kodin ja rakastavat vanhemmat?

"Voisiko päätöksen syitä tivaaville perustella, että sydän sanoi niin, näin on oikein, järkiperusteita vailla? Ehkä."

Terveiset kirjailijalle: Milloin kirjoitat jatko-osan adoptiomatkalle, adoptioperheen arjesta? Odotan sitä innolla enkä varmasti ole ainoa. Jatkathan kirjoittamista? 

"Tämän talven tavoite: tartun hetkeen, en tähyile koko ajan kauas. Avaan sormet, tötterökiikariksi silmien ympärille asetetut. Silitän itseäni."

Kirjailijalla on blogikin: Adoptiomatka. Sitä ei valitettavasti enää päivitetä. 

"Makaan hotellin kylpyammeessa. Luen paksua kirjaa. Sukellan, pesen hiukset, valkoinen paksu pyyhe lämpenee patterille asetettuna.
Onni on melkein läsnä.
Lapsi puuttuu."

Jos lähestyvä isänpäivä tuntuu vaikealta, tämä kirja kannattaa lukea ennen kuin tarttuu miestä väkevämpään.

*****

(Kursiivilla kirjoitetut lainaukset ovat kirjasta ja Anna Pihlajaniemen käsialaa.)

Bloggeri alleviivaa jokaisen sanani punakynällä. En tiedä miksi. Nyt mie käyn pukemassa ylleni paksun untuvatakkini ja menen takapihalle ihailemaan revontulia. Ni.

Buorre idja! 

2 kommenttia:

  1. Tekstisi kosketti kovasti, onnea teille teidän ihmeestä! :) Minäkin olen kokenut vaikeita hetkiä lapsettomuuden aikana, tutulta kuulosti kuvailemasi kohtaus autossa. Meillä takana kaksi onnistunutta adoptiomatkaa ja olemme äärimmäisen onnellisia ihmeistämme. Olemme monesti kuulleet kommentin, kuinka olemme pelastaneet lapsemme. Olemme aina korjanneet, että päinvastoin. Lapsemme ovat pelastaneet meidät. <3 Olen lukenut tämän kirjan ja pitänyt siitä myöskin paljon. Olisipa tämä kirja ollut olemassa jo omana odotusaikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Mutta kiitos myös sinulle tarinan jakamisesta! :) Myös se kosketti... Paljon onnea pienien ihmeiden johdosta! <3 Ihana kuulla, että teidänkin tarina sai onnellisen lopun! Juuri noinhan se menee. Sen vuoksi halusin kirjoittaa lähestyvästä isänpäivästä hieman toisenlaisesta näkökulmasta ainaisen hehkutuksen sijaan ;) Minusta on aina tuntunut kamalalta, kun osa ihmisistä pitää adoptiota hyväntekeväisyytenä ja lapsen pelastamisena. Eihän se niin menee vaan juuri noin: lapsi pelastaa täällä odottavat aikuiset katkeruudelta, kovuudelta, yksinäisyydeltä ja kyynisyydeltä. Muun muassa. Tästä kirjasta on kyllä varmasti apua, iloa ja lohtua adoptiolapsen odotusaikana. Kun tästä on meille muillekin... Taianomainen ja monia ajatuksia, tunteita herättävä kirja, tycker jag. :)

      Poista