Sivut

maanantai 12. toukokuuta 2014

Farah, Nura: Aavikon tyttäret

Kiinnostuin kirjasta nähtyäni Nura Farahin haastettelun Ylen aamu-tv:ssä viime helmikuussa. Heti, kun Suomalainen kirjakauppa oli aukaissut ovensa, marssin sisään ja ostin kirjan.

Ennakko-oletus: Ensimmäinen somalialaisen suomeksi kirjoittama romaani! Mitä ihmettä  - kirjoittajahan on nainen! Miten ihmeessä se on mahdollista? Tämä pitää ehdottomasti lukea! Tämän on pakko olla hyvä! Sitten jo kuvittelin mielessäni miten Nura Farahista kasvaisi vähitellen Suomen Khaled Hosseini.

Juoni: Farah ei kirjoita pakolaisuudesta tai millaista on elää maahanmuuttajana Suomessa. Sen sijaan hän kirjoittaa kunniasta, kunnioituksesta ja kunnioittamisesta. Kameleista ja aavikon arjesta. Naisista, vaimoista, äideistä, isoäideistä, isistä, aviomiehistä ja perheistä. Vihasta, rakastamisen vaikeudesta ja anteeksiannosta. Farah kuvaa uskottavasti isättömän, puoliorvon Khadijan kasvua äidin rakkautta janoavasta pikkutytöstä naiseksi, vaimoksi ja äidiksi. Siinä sivussa Farah kuvaa kaunistelematta ympärileikattujen tyttöjen kivuliasta elämää, moniavioisuuden hyviä ja huonoja puolia sekä naisen asemaa Somaliassa ja islamilaisessa kulttuurissa. Rohkeuspisteet Farahille!

Kieli: Yllätyin kielen hyvästä laadusta, sillä Farahin äidinkieli ei ole suomi ja hän muutti Suomeen vasta 13-vuotiaana. Kirjan alussa Farah kiittääkin kustannustoimittajaansa kieliasun hiomisesta. Mieleeni putkahti heti pari kysymystä: millaista kieli oli ennen kustannustoimittajan kädenjälkeä? Miten hyvää suomea Farah oikeasti kirjoittaa? Joka tapauksessa tarina soljui hyvin. Kieli oli kaunista, täsmällistä ja sujuvaa suomen kieltä. Oli kuitenkin helppo huomata ettei kirjoittaja ole natiivi: lauserakenteet pysyttelivät yksinkertaisina ja kielellinen leikittely, sanonnat ja mehukkaat kielikuvat loistivat poissaolollaan. Nostan silti hattua. Minä en pystyisi noin hyvään laatuun, jos minun pitäisi kirjoittaa ruotsiksi tai englanniksi!

Rakenne: Lyhyet luvut vaikuttivat alussa irrallisilta novelleilta. Loppua kohden luvut pidentyivät ja nivoutuivat paremmin yhteen.

Lukukokemus: Nojatuolimatka Somaliaan. En uppoutunut tarinaan, mutta pystyin kokemaan aisteillani Somalian kuumuuden, tuoksut, värit ja tuulenvireen. Melkein maistoin hiekkaisen maidon, laxoox-letut ja papaijat. Tarina muistutti vanhemmilta sukulaisilta kuulemiani evakkotarinoita, joissa Karjalaa kuvattiin oikeaksi kodiksi ja onnen kehdoksi. Sama kaiho ja ikävä välittyi myös Aavikon tyttäret-kirjan tarinan kautta. Pohdin paljon oliko kertomus Farahin oman mielikuvituksen tuotetta vai oliko hän vain kirjoittanut ylös kuulemansa Somalia-tarinat? Farah kertoi Uusi Suomen haastattelussa, että halusi kirjoittaa kirjan ymmärtääkseen miten Somalia on ajautunut nykytilanteeseen, jossa eri klaanit taistelevat toisiaan vastaan. Mutta halusiko Farah myös välittää jälkipolville kuvan toisenlaisesta, kauniista Somaliasta, joka ei ollut sotatantere vaan rauhan tyyssija?

Yllätyin: Somaliassa naisen asema on tunnetusti kehno ja naisen on vaikeampi saada ääntään kuuluviin. Miehet ovat kulttuurintekijöitä, eivät naiset. Suomessa muslimimiehet ovat esillä, näkyvät ja kuuluvat. Naiset piiloutuvat kotiin. Niinpä yllätyin positiivisesti: Suomen somaliyhteisö on antanut naisen kirjoittaa kirjan Somaliasta! Yllätyin myös kirjan rehellisyydestä. Nämä seikat kertovat minusta paljon Suomessa asuvien somalien avarakatseisuudesta ja suomalaistumisesta.

Muistatteko muuten taannoisen huivikohun? Huivin puolesta puhujat kertoivat miten huivi vapauttaa ulkonäköpaineista. Yksi asia tuli minulle selväksi lukiessani Aavikon tyttäriä: naiset kärsivät ulkonäköpaineista olipa huivia, kaapua tai ei. Harjaantunut silmä erottaa myös hunnun ja väljän kaavun alta naisvartalon kriittiset kohdat ja arvostelee niitä.

Plussaa: kirja käsitteli rehellisesti ja rohkeasti musliminaisille kipeitä aiheita kuten tyttöjen ympärileikkausta, moniavioisuutta ja järjestettyjä avioliittoja. Kirjassa oli myös kauniita runoja!

Somalitytöt kultaa kalliimpia,
kärsivällisyys ja ahkeruus sielussa.
Missä ylpeys, siellä somaliäiti,
missä uskollisuus, siellä somalisisko,
missä kunnia, siellä somalivaimo.
Somalinaiset onni perheelle.

Miinusta: Kaipasin huumoria tarinan keventäjäksi. Minua häiritsi välillä myös se, että kirja ajoittain tyrkytti islamia; saarnasi ja julisti islamin ilosanomaa. Mietin tekikö kirjoittaja sen tietoisesti vai tiedostamatta? Hosseini kuvaa islamin harjoittamista ja muslimin elämää objektiivisemmin. Kirjan tarinasta huomasi Farahin lukeneen Hosseinin kirjat. Kirjoista löytyi paljon samoja elementtejä: runot, viisas ja rakastava suldaan, onneton avioliitto, äkkipikainen aviomies, rakastava ja rohkea isä, katkera ensimmäinen vaimo ja kovakourainen äiti. Kirja ei rikkonut näitä stereotypioita eikä tuonut niihin mitään uutta, tuoretta näkökulmaa.

Mikä jäi mieleen: Islamilainen paatos, mutta myös kamelit, Sulehan, hooyo Fatiman ja Luulin tarinat. Suleha, hooyo Fatima ja Luul tulevat varmasti vielä monta kertaa uniini!

Kenelle: Ihmisille, joita kiinnostaa millaista arkea somalialaiset maahanmuuttajat ovat eläneet ennen sotia.

Kolmesta tähdestä huolimatta voin suositella kirjaa lämpimästi.

Terveiset kirjailijalle: Jatka kirjoittamista! Olisi mielenkiintoista kuulla millaista on elää maahanmuuttajana tai muslimina Suomessa. Sinun kannattaisi kokeilla siipiäsi myös runoilijana.

***

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti