Sivut

lauantai 31. toukokuuta 2014

Vänskä, Mia: Valkoinen aura

Olen lykännyt tämän kirja-arvostelun kirjoittamista kauan. Mitä kertoa kirjasta, joka ei ole läpeensä huono, mutta joka ei yllä saamiensa kehujen tasolle? Tai mitä voi kertoa kirjasta, josta ei itse henkilökohtaisesti pitänyt, mutta joka varmasti puree vuosia nuorempiin lukijoihin?

Kirjat kuuluvat makuasioihin. Toiset ylistävät, toiset haukkuvat. Tiedän. Raakaa peliä Ranualla, kuten täkäläiset sanovat. Mutta silti...

Haluatko lukea umpirehellisen kirja-arvostelun? Täältä pesee:

Kiinnostuin kirjasta: mainosten ja kirja-arvosteluiden perusteella. Mainokset ja kirja-arvostelut lupasivat Vänskän kirjojen edustavan harvinaista naiskauhua parhaimmillaan. Vänskää myös kehuttiin taitavaksi tarinan kertojaksi. Muodostui vastustamaton yhdistelmä: kauhu+taitava kirjoittaja+mielenkiintoiselta kuulostava tarina+kehuttu kirja=pakko lukea.

Sain kirjan: Atenalta arvostelukappaleena, kiitos kaunis!

Ennakko-oletus: Hyvä, mielenkiintoinen tarina. Koukuttava ja mukaansa tempaava. Jännittäväkin. Uskallankohan edes lukea tätä iltaisin?

Juoni: Iina päätyy lukion jälkeen sattumalta opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja muuttaa pois kotoa uudelle paikkakunnalle. Ensimmäisestä opiskelijasyksystä tulee pian painajainen: opiskelija-asuntolan yläkerran tyhjillään oleva huoneisto vetää Iinaa puoleensa kuin seireeni, Iinaa piinaavat kummalliset unet ja vuosia sitten opiskelija-asuntolassa murhatun tytön kohtalo. Sitten ojasta löytyy ruumis, johon on porattu outo kuvio. Iina herää omaan painajaiseensa. Kuka opiskelija-asuntolassa murhattu tyttö on? Miksi hän ei saa levätä rauhassa?

Tarina kertoo: itsenäistymisestä, peloista, rakkaudesta, rakastamisesta ja menetyksestä.

Kieli: Sujuvaa, vaivatonta ja helppolukuista. Minimalistista. Riisuttua. Kirjasta puuttui omaperäiset, oivaltavat kielikuvat ja kielellinen leikittely. Se ei kuitenkaan haitannut. Kielellinen tyyli tuki tarinaa ja sopi tarinaan loistavasti.

Plussaa: Loppua kohden tarina tiivistyi, ote tiukkeni ja jännitys tiheni. (Hyytävää kauhua en kyllä kirjasta löytänyt. Tai sitten olen vain jo liian parkkiintunut kauhun ystävä! :P) Vältti perinteisimmät kauhukirjojen kliseet. Kauhu oli tuotu mielenkiintoisella tavalla suomalaiseen ympäristöön ja kulttuuriin.

Miinusta: Tylsä, unettava alku. Jos en olisi saanut Valkoista auraa arvostelukappaleena, olisin luovuttanut jo ensimmäisen neljänkymmenen sivun aikana. Jännitystä ja jännitettä yritettiin luoda, mutta heikolla menestyksellä. Henkilöhahmoja oli liikaa eikä lukija ehtinyt tutustua niihin. Jouduin usein palaamaan, pahimmillaan jopa kymmenen sivua, taaksepäin saadakseni ahaa-elämyksen: "ai tämä oli tämä! No, nyt käsitän!" Hyvän kirjan merkki? Ei. Minun teki usein mieli myös hoputtaa kirjailijaa:  "Älä taas kertaa tätä! Olet jo sanonut tämän asian kolmesti! Voisitko jo mennä itse asiaan? Missä se kauhu on?" Kirjassa oli myös muutamia irrallisia kohtauksia, jotka eivät vieneet tarinaa eteenpäin. Ne olisi voitu karsia. Minua häiritsi myös kirjan epäaito kuvaus opiskelija-asuntolan elämästä. Minulle tuli fiilis, että kirjailija oli ahminut amerikkalaisia tv-sarjoja ja elokuvia ja kuvannut amerikkalaisten opiskelija-asuntoloiden maailmaa - ei suomalaisen opiskelija-asuntolan patongin makuista elämää, jossa kiistellään alati siivous-ja tiskivuoroista, nukutaan pommiin, kärsitään homeen aiheuttamasta kestonuhasta ja kommunikoidaan post-it-lapuilla.

Kenelle: Vänskän kirjoille on varmasti oma fanikuntansa. Valkoinen aura sopisi varmasti lukioikäisille, jotka pohtivat itsenäistymistä, kotoa pois muuttoa ja uravalintaa. Heille kirjalla on paljon annettavaa.

Terveiset kirjailijalle: Alku olisi kaivannut tiivistämistä ja uudelleen kirjoittamista. Muuten hyvä tarina. Olet taitava kirjoittaja! Harmi vain ettei tämä kirja ollut minun makuuni, mutta muista: kaikkia ei voi miellyttää.

Terveiset kirjan lukemista harkitseville: Kannattaa lukea! Ehkä juuri sinä kuulut Vänskän faneihin ja pidät kirjasta? Et voi tietää sitä etukäteen! Jos olet muumifani tai yli 25-vuotias: älä lue yhtä aikaa Tove Janssonin elämänkertaa. Se voi viedä voiton ja hidastaa lukemista!

*

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Arvonnan voittaja on...

Päivää!

Unohdin eilen arpoa Yöpöydällä-blogin lähestyvien 1-vuotissynttäreiden ja Tove100-juhlavuoden kunniaksi järjestetyn arvonnan voittajan, joten tänään heti ensi töikseni päätimme järjestää kotikutoiset arpajaiset!

Lukemista-inhoava-mies askarteli identtiset ja tasalaatuiset arpaliput ja tiputti ne laakeaan kulhoon. Sekoitimme arpaliput huolellisesti silmät sidottuina.



Sen jälkeen suoritin arvonnan silmät sidottuina. Onnellinen voittaja on...





fable/lukisinkohan!


Löysin juuri blogisi ja liityin lukijaksi :) Mutta arvaappa mitä? Meillä on sama syntymäpäivä! Minäkin kirjoitin ensimmäisen blogitekstini 12.6.2013 :D
Arvontaan on pakko osallistua, muumifanina himoitsen tuota kirjaa!
Ja piti siis sanomani että pitemmän selontien olen kirjoittanut blogissani otsikon alla "Muumit ja minä" ja että Piisamirotta on suosikkini (suosikkini kyllä vaihtelevat) :)


Onneksi olkoon! 
*rummun pärinää ja torven soittoa* 


Palkinto on arpajaisten teeman mukainen: 
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta. Tammi. 2013. 


Fable, laitathan minulle sähköpostitse osoitteen, jonne voin lähettää palkinnon? Kusti ei tänään polje, joten postitan palkinnon huomenna heti, kun postikonttori aukeaa. 

Paljon Onnea vielä kerran!

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille ja tervetuloa lukijaksi! 
Voin taata ettei tämä ollut Yöpöydällä-blogin viimeinen lukija-arvonta.
Ehkä seuraavalla kerralla Onnetar suosii juuri sinua!

maanantai 19. toukokuuta 2014

Supinen, Miina: Säde

Joka kerta, kun haluan lukea hyvän tarinan tai kadota toiseen ulottuvuuteen, valitsen Miina Supisen hengentuotteen. Ne toimivat takuuvarmoina teleportteina toiseen ulottuvuuteen; kauniiseen mielikuvitusmaailmaan, jonne voi kadota. Kokeilkaapa vaikka!

Kiinnostuin kirjasta: Heti, kun näin kirjan kirjaston uutuuskirjojen hyllyssä. Tartuin kirjaan epäröimättä ja lainasin sen. Halusin kadota ja matkustaa jonnekin kauas pois, sinne missä olisi lämmintä ja aurinkoista. Säde olisi matkalippu, lentokone ja lomakohde.

Ennakko-oletus: Takuuvarmaa Supista. Hyvä, koukuttava ja mukaansatempaava tarina. Rentoa, helppolukuista ja sujuvaa kieltä. Hersyävää huumoria. Kirja, joka saisi hymyn huulille.

    Miksi tämä kuva oli iPadilla tarkka, mutta tässä ei?
    Anyway, näettekö: vihreitä ruohonkorsia! Lapissa! 

Juoni: Kirja kertoo alkoholisoituneesta ja työttömästä, arkeologian professorista Vic Allcockista, joka saa entiseltä opiskelijakaveriltaan Voulalta kutsun tulla tutkimaan epävirallisesti vanhaa suomalaista uhripaikkaa. Uhripaikka sijaitsee Voulan johtaman Akatemian, suljettu suomalaista muinaisuskontoa harjoittava yhteisö, mailla. Allcock suostuu yhdellä ehdolla: hän haluaa assistentikseen Säteen, suomalaisen, entisen arkeologian opiskelijan, johon hän on tutustunut muutama vuosi takaperin Kreikassa, arkeologisilla kaivauksilla. Heillä on ollut siellä suhde ja Allcock haaveilee suhteen uudelleen lämpenemisestä. Allcockin entinen opiskelijakaveri, Voula, suostuu ehtoon. Vic Allcock ja Säde muuttavat Akatemiaan, vaikka Säde asuu avoliitossa pitkäaikaisen poikaystävänsä, Antin, kanssa. Allcock aloittaa kaivaukset. Elämäniloinen Säde huomaa elävänsä onnellisena polyamoristisessa suhteessa kunnes tilanne alkaa vaivata vapaamielistä ja sitoutumiskammoista Allcockia.

Rakenne: Romaanissa liikutaan menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Aikahyppäyksistä huolimatta tarina on selkeä ja ehjä kokonaisuus. Tarinaa rytmittävät tekstikatkelmat, whatsapp-viestit (minun tulkinta; ne voivat olla myös tekstiviestejä tai chat-keskusteluita) ja lehtiartikkelit.

Kieli: Sujuvaa, hyvää suomen kieltä. Paikoittelen näkyi kirjoitusvirheitä, mutta ne eivät hidastaneet tai hankaloittaneet lukemista. Laitan kirjoitusvirheet kiireellä tehdyn oikoluvun piikkiin.

Lukukokemus: Kirja tempaisi mukaansa, mutta ei pitänyt otteessaan loppuun asti. Sivulla 181 tarinan taika väsähti ja mielenkiintoni herpaantui ja lopahti. Jatkoin lukemista, mutta tarina tuntui junnaavan paikallaan ja kirjan punainen lanka katosi. Kaiken kaikkiaan sivut 181-287 olivat tylsää luettavaa. Luin, mutta odotin koko ajan tarinan virkoavan tai paranevan. Vasta sivulta 288 alkaen tarinan ote tiukkeni, punainen lanka pilkahti näkyviin ja tarinaan tuli aidon, mehevän kolmiodraaman makua. Ote pysyi loppuun asti.


   Metsän hengistä kertovaa tarinaa pitää lukea metsässä. 
   Kuva on otettu toissapäivänä - nyt samaisella paikalla 
   tarkenee jo lyhyessä kesämekossa! Lapissa sääolot 
   muuttuvat nopeasti.

Lyhyesti: Miellyttävä lukukokemus, mutta olen lukenut Supiselta parempiakin tarinoita.

Plussaa: Värikkäät, moniulotteiset henkilöhahmot. Lumoava maiseman kuvaus. Supinen kuvaa osuvasti myös nuoren aikuisen haahuilua, aikuistumisen ja oman paikan löytämisen vaikeutta. Tarinaan oli saatu ujutettua taidokkaasti rakennettu kuvaus tieteen ja uskon yhteentörmäyksestä. Supinen vältti kuitenkin kliseet, joilla yhteentörmäystä on useimmiten kuvattu.

Miinusta: Sivuilla 181-287 tarinan ote herpaantui ja punainen lanka katosi. Kokemus oli hämmentävä: oliko vika minussa vai katosiko punainen lanka oikeasti?

Mikä yllätti: loppuratkaisu! Luulin arvanneeni loppuratkaisun, mutta pieleen meni...

Mikä jäi mieleen: luontokuvaus ja Elspeth Kaakurin julmat sadut.

Kenelle: Jokaiselle, joka haluaa lukea hyvän tarinan tai päästä nojatuolimatkalle. Ihmisille, joita kiinnostaa suomalainen muinaisuskonto, tarut, uhripaikat, arkeologia, tieteen ja uskon yhteentörmäys tai pinnallinen ihmissuhdedraama.

Terveiset kirjailijalle: Kiitos jälleen kerran mukavasta lukukokemuksesta ja hyvästä tarinasta. Sinua ei turhaan kehuta tarinamaakariksi. Sinulla on ällistyttävän upea mielikuvitus! Mistä nämä tarinat oikein kumpuavat? Jään odottamaan mielenkiinnolla seuraavaa romaaniasi. Kiitos.

***

torstai 15. toukokuuta 2014

Jääkiekkopeli sulkee kirjan kannet



Tänään postiluukusta tipahti blogihistorian ensimmäinen arvostelukappale: Mia Vänskän Valkoinen aura. Kiitos Atena! Jens Lapidus taitaa jäädä kakkoseksi ja kesken, jag beklagar. 
(Olen varmaan ensimmäinen kirjabloggari, jonka mielestä Lapiduksen Stockholm noirin ensimmäinen osa oli tylsä...)


Tänään meidän pirtissä ei kuitenkaan lueta vaan huudetaan ja tanssitaan:  
"Hellurei! Hellurei!"
 "Ihanaa Leijonat Ihanaa!" 

Joku tärkeysjärjestys se olla pitää!

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

11 faktaa bloggaajasta

Sain Marjatan kirjaelämyksiä-kirjablogin Marjatalta 11 kysymyksen haasteen. Otin haastesta kopin ja tässä tulevat nyt vastaukset... 

Kerrataan ensin säännöt: 

Haasteen säännöt:


1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun tulee kertoa, kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.








(Toissa juhannuksena ajettiin kohti Kilpisjärveä. Kuva otettu kymmenen maissa illalla. Horisontissa ei näy tulipaloa vaan aurinko! Auringonpaiste kirkastui kirkastumistaan mitä pohjoisemmas ajelimma. Kuvaa ei ole muokattu.) 


11 asiaa minusta: 

1. Vannoin joskus etten koskaan perusta omaa blogia. Here I am. 
2. Olen kotoisin Oulusta ja äidinkieleni on oulun murre. Mikkään ei oo niin lohuttavvaa ku joku hallaa ja sannoo: "ei oo mittään hättää!" Se lohuttaa parraiten.  
3. Yleensä lapsilla on ärrä- tai ässävika. Minulla oli dee-vika! Opin sanomaan d-kirjaimen vasta 5-vuotiaana uimakoulussa. Puheterapeutin mukaan dee-vika johtui vain siitä etten ollut kuullut tarpeeksi d-kirjainta, sillä ympärilläni oli vain ihmisiä, jotka puhuivat levveetä oulun murretta. (Jos puhhuu oulua, ei käytä deetä. Paitsi nimissä.) Uimakoulussa sukellettiin veden, eikä veen, alle ja d-kirjainkin tarttui nopeasti. Raksilan uimahallin vedessä on taikaa! ;)
4. En ole koskaan käynyt baletissa tai oopperassa. Haluaisin kyllä, mutta pitäisi mennä Helsinkiin tai Savonlinnaan asti...
5. Luen lähes tulkoon päivittäin Raamattua ja ammennan sen sanoista iloni sekä rohkeutta, voimaa ja viisautta. Ruutin kirja, Johanneksen evankeliumi, Filippiläiskirje sekä Psalmit 91 ja 139 ovat suosikkejani. 
6. Muutin Lappiin elämäni miehen perässä ja aluksi inhosin Lappia. Pikku hiljaa opin sietämään ja sitten pitämään Lapista. Nyt olen täysi Lappi hullu eikä enää mikään asia saisi minua muuttamaan täältä pois! Rakastan Lapin karua luontoa, hiljaisuutta, väljyyttä, oikeaa talvea ja ihmisten ystävällisyyttä. 
7. En opiskele tai ole töissä matkailualalla. Lappihehkutukseni ei ole maksettua, harkittua mainosta vaan aitoa, puhdasta rakkautta! Käsi sydämellä ja aikuisten oikeasti.
8. En pidä suklaasta, vaikka olen nainen. Käyn salmiakin voimalla. 
9. Minulla on usein vaikeuksia suomen sanajärjestyksen kanssa, vaikka olenkin syntyperäinen suomalainen. 
10. Olen surkea laskettelemaan. 



(Kuva otettu samana yönä, aamuyöllä. Pari sataa kilometriä pohjoisemmassa. Kuvaa ei ole muokattu. Keskiyön aurinko on suuri ja kirkas!)


Marjatan kysymykset:


1. Mikä kirja/mitkä kirjat sinulla ovat juuri nyt luettavana?

Luen tällä hetkellä Miina Supisen Sädettä sekä Jens Lapiduksen Stockholm noirin ensimmäistä osaa, Rahalla saa. 

2. Mistä hankit kirjoja? 

Pääosin kirjastosta sekä vanhempieni, siskojeni, anopin tai ystävieni kirjakokoelmista. 
Hyvät tai kiinnostavat kirjat käyn ostamassa maailman parhaimmasta kirjakaupasta eli Rovaniemen Suomalaisesta kirjakaupasta. 

3. Oletko itse kirjoittanut? 

Kyllä ja en. Luentomuistiinpanojeni kulmaan kirjoitan oulun ja laphin murtheilla tankoja ja haikuja. Kirjoitan silloin tällöin myös satuja ja novelleja lahjoiksi ystävilleni. 

4. Paras näkemäsi teatteriesitys?

Oululaisen Paavo Sarkkaman laulunäytelmä Pienet sydämet. Se esitettiin ensimmäisen kerran Oulun kansakoululaitoksen 75-vuotisjuhlassa keväällä 1949. Vuonna 1952 näytelmän esittäminen lopetettiin ja seuraava esitys oli täsmälleen viisikymmentä vuotta myöhemmin kantaesityksen jälkeen: 28. toukokuuta vuonna 1999 Oulun kaupunginteatterissa. Minä istuin lumoutuneena yleisön joukossa. Näytelmä oli henkeäsalpaavan kaunis taideteos. Se oli myös ensimmäinen teatteriesitys, jonka näin päiväkodin ja koulun teatterikäyntien ulkopuolella.  

5. Elämäsi motto?

PMMP: Tytöt. 

6. Bloggaamisen tarkoitus sinulle?

Harrastus ja henkireikä. Virtuaalinen muistikirja jonne kokoan lukumuistojani, hyviä ja huonoja.

7. Elämäsi ihanimmat hetket?
 


Kun kohtasin tulevan mieheni katseen ensimmäisen kerran. Tiesin, että siinä se seisoi - Herra Se Ainoa Oikea ja elämäni rakkaus! Myöhemmin tunne osottautui molemminpuoleiseksi. Olemme vieläkin todella rakastuneita. 

8. Unelmasi?

Muuttaa Äkäslompoloon tai Kittilään ja valloittaa Halti. Ei ehkä tässä järjestyksessä.

9. Mikä sinulle on vaikeaa?

Matematiikka ja vieraiden kielten oppiminen.

10. Mikä sinulle on helppoa?

Puhuminen ja tekstin tuottaminen. Laadusta en sitten tiedä! ;) 

11. Kolme hyvää ominaisuutta sinussa?

Impulsiivisuus, sinisilmäisyys ja pohjaton idearikkaus. Ne ovat myös vikojani. 


Teen samoin kuin Marjatta. 11 bloggaajan sijasta haastan yhden. Haastan Hyllytontun höpinöitä-kirjablogin Tiinan, jos et jo ole vastannut haasteeseen. 

Omat kysymykseni: 

1. Huonoin lukemasi kirja? 
2. Suklaa vai salmiakki?
3. Mikä on paras kirjojen ahmimisajankohta?
4. Mikä on lempilukupaikkasi?
5. Minkä kirjan tapahtumiin haluaisit hypätä mukaan?
6. Oletko itse kirjoittanut? 
7. Mistä hankit lukemasi kirjat? 
8. Miksi aloitit bloggaamisen?
9. Mitä kaikkea blogi on tuonut elämääsi?
10. Lempielokuvasi?
11. Mitkä asiat saavat sinut nauramaan?


tiistai 13. toukokuuta 2014

Maksatko saamistasi arvostelukappaleista veroa?

Tässä blogissa keskustelu ja kommentointi on ollut hyvin vähäistä, jopa olematonta. Nyt toivoisin kuitenkin asiaan hieman muutosta ja virittelenkin tänne hyvin ajankohtaista keskustelua bloggaajien verotuksesta.

Ylen mukaan viime vuonna 71 prosenttia bloggaajista sai tienestejä tai muita rahanarvoisia etuja bloginsa kautta. Nyt verokarhu on herännyt. Uuden ohjeistuksen mukaan bloggaajan pitää ilmoittaa verottajalle ansiotuloinaan myös blogin kautta saadut tavarat ja palvelut.

Aiheesta lisää täältä.

Ongelmana on kuitenkin epäselvät ohjeistukset. Bloggaajien verotusta ei aiota myöskään erityisesti valvoa.

Verottaja antaa tällaisen nyrkkisäännön: jos blogin kautta saatu rahanarvoinen etu (esim. tuote) on helposti vaihdettavissa rahaan (esim. myytävissä), on tuote veronalaista tuloa.

(Lähiömutsi oli keskustellut asiasta verottajan kanssa ja saanut myös tällaisen ohjeen: jos bloggajaa ei ole sopinut kirjoittavansa tuotteesta, ei veroja tarvitse maksaa.)

Ylen sivuilla on tästä valaisevia esimerkkejä:

"Bloggaaja testaa Elisa Kirjan palveluja ja kirjoittaa niistä blogiinsa. Hän saa blogikirjoituksesta rahapalkkion. Rahapalkkion lisäksi hän saa Elisa Kirjalta tabletin, jotta voi testata Elisa Kirjan palveluja. Tabletti ei ole korvaus tehdystä työstä, mutta se jää bloggaajalle. Pitäisikö bloggaajan ilmoittaa tuo tabletti veronalaisena tulonaan?
– Jos bloggaaja ei palauta tablettia, hänen pitäisi ilmoittaa tabletti veronalaisena tulona."
"Bloggaaja saa kodinkonevalmistajalta imurin. Kodinkonevalmistajan toiveena on, että bloggaaja kirjoittaa imurista blogiinsa, mutta näin ei ole varsinaisesti sovittu. Bloggaaja ei tarvitse imuria. Hän testaa sitä ja kirjoittaa imurista arvostelun blogiinsa. Hän antaa imurin ystävälleen. Pitääkö imuri ilmoittaa verottajalle?
– Imuri on veronalaista tuloa, koska se on helposti rahaksi muutettava laite. Sillä ei ole merkitystä, muuttaako bloggaaja imurin rahaksi vai ei."
(yle.fi/Tuuli Toivanen/8.5.2014)

Ovatko uudet vero-ohjeistukset vain ammattibloggaajien päänsärky? Koskevatko ne myös harrastajabloggaajia, jotka saavat harvakseltaan arvostelukappaleita ja ilmaislippuja, jos pyytävät? 

Nyt ymmärrän miksi Eeva Kolulla, joka pitää Kaikki mitä rakastin-blogia, menee hermot veroilmoituksen teossa.

Asiasta keskustellaan myös Kirjasfäärissä ja siellä oli Verohallituksen ylitarkastajan Petri Mannisen antamat selkeät, joskin hieman ristiriitaiset, ohjeet kirjabloggaajille.

maanantai 12. toukokuuta 2014

Farah, Nura: Aavikon tyttäret

Kiinnostuin kirjasta nähtyäni Nura Farahin haastettelun Ylen aamu-tv:ssä viime helmikuussa. Heti, kun Suomalainen kirjakauppa oli aukaissut ovensa, marssin sisään ja ostin kirjan.

Ennakko-oletus: Ensimmäinen somalialaisen suomeksi kirjoittama romaani! Mitä ihmettä  - kirjoittajahan on nainen! Miten ihmeessä se on mahdollista? Tämä pitää ehdottomasti lukea! Tämän on pakko olla hyvä! Sitten jo kuvittelin mielessäni miten Nura Farahista kasvaisi vähitellen Suomen Khaled Hosseini.

Juoni: Farah ei kirjoita pakolaisuudesta tai millaista on elää maahanmuuttajana Suomessa. Sen sijaan hän kirjoittaa kunniasta, kunnioituksesta ja kunnioittamisesta. Kameleista ja aavikon arjesta. Naisista, vaimoista, äideistä, isoäideistä, isistä, aviomiehistä ja perheistä. Vihasta, rakastamisen vaikeudesta ja anteeksiannosta. Farah kuvaa uskottavasti isättömän, puoliorvon Khadijan kasvua äidin rakkautta janoavasta pikkutytöstä naiseksi, vaimoksi ja äidiksi. Siinä sivussa Farah kuvaa kaunistelematta ympärileikattujen tyttöjen kivuliasta elämää, moniavioisuuden hyviä ja huonoja puolia sekä naisen asemaa Somaliassa ja islamilaisessa kulttuurissa. Rohkeuspisteet Farahille!

Kieli: Yllätyin kielen hyvästä laadusta, sillä Farahin äidinkieli ei ole suomi ja hän muutti Suomeen vasta 13-vuotiaana. Kirjan alussa Farah kiittääkin kustannustoimittajaansa kieliasun hiomisesta. Mieleeni putkahti heti pari kysymystä: millaista kieli oli ennen kustannustoimittajan kädenjälkeä? Miten hyvää suomea Farah oikeasti kirjoittaa? Joka tapauksessa tarina soljui hyvin. Kieli oli kaunista, täsmällistä ja sujuvaa suomen kieltä. Oli kuitenkin helppo huomata ettei kirjoittaja ole natiivi: lauserakenteet pysyttelivät yksinkertaisina ja kielellinen leikittely, sanonnat ja mehukkaat kielikuvat loistivat poissaolollaan. Nostan silti hattua. Minä en pystyisi noin hyvään laatuun, jos minun pitäisi kirjoittaa ruotsiksi tai englanniksi!

Rakenne: Lyhyet luvut vaikuttivat alussa irrallisilta novelleilta. Loppua kohden luvut pidentyivät ja nivoutuivat paremmin yhteen.

Lukukokemus: Nojatuolimatka Somaliaan. En uppoutunut tarinaan, mutta pystyin kokemaan aisteillani Somalian kuumuuden, tuoksut, värit ja tuulenvireen. Melkein maistoin hiekkaisen maidon, laxoox-letut ja papaijat. Tarina muistutti vanhemmilta sukulaisilta kuulemiani evakkotarinoita, joissa Karjalaa kuvattiin oikeaksi kodiksi ja onnen kehdoksi. Sama kaiho ja ikävä välittyi myös Aavikon tyttäret-kirjan tarinan kautta. Pohdin paljon oliko kertomus Farahin oman mielikuvituksen tuotetta vai oliko hän vain kirjoittanut ylös kuulemansa Somalia-tarinat? Farah kertoi Uusi Suomen haastattelussa, että halusi kirjoittaa kirjan ymmärtääkseen miten Somalia on ajautunut nykytilanteeseen, jossa eri klaanit taistelevat toisiaan vastaan. Mutta halusiko Farah myös välittää jälkipolville kuvan toisenlaisesta, kauniista Somaliasta, joka ei ollut sotatantere vaan rauhan tyyssija?

Yllätyin: Somaliassa naisen asema on tunnetusti kehno ja naisen on vaikeampi saada ääntään kuuluviin. Miehet ovat kulttuurintekijöitä, eivät naiset. Suomessa muslimimiehet ovat esillä, näkyvät ja kuuluvat. Naiset piiloutuvat kotiin. Niinpä yllätyin positiivisesti: Suomen somaliyhteisö on antanut naisen kirjoittaa kirjan Somaliasta! Yllätyin myös kirjan rehellisyydestä. Nämä seikat kertovat minusta paljon Suomessa asuvien somalien avarakatseisuudesta ja suomalaistumisesta.

Muistatteko muuten taannoisen huivikohun? Huivin puolesta puhujat kertoivat miten huivi vapauttaa ulkonäköpaineista. Yksi asia tuli minulle selväksi lukiessani Aavikon tyttäriä: naiset kärsivät ulkonäköpaineista olipa huivia, kaapua tai ei. Harjaantunut silmä erottaa myös hunnun ja väljän kaavun alta naisvartalon kriittiset kohdat ja arvostelee niitä.

Plussaa: kirja käsitteli rehellisesti ja rohkeasti musliminaisille kipeitä aiheita kuten tyttöjen ympärileikkausta, moniavioisuutta ja järjestettyjä avioliittoja. Kirjassa oli myös kauniita runoja!

Somalitytöt kultaa kalliimpia,
kärsivällisyys ja ahkeruus sielussa.
Missä ylpeys, siellä somaliäiti,
missä uskollisuus, siellä somalisisko,
missä kunnia, siellä somalivaimo.
Somalinaiset onni perheelle.

Miinusta: Kaipasin huumoria tarinan keventäjäksi. Minua häiritsi välillä myös se, että kirja ajoittain tyrkytti islamia; saarnasi ja julisti islamin ilosanomaa. Mietin tekikö kirjoittaja sen tietoisesti vai tiedostamatta? Hosseini kuvaa islamin harjoittamista ja muslimin elämää objektiivisemmin. Kirjan tarinasta huomasi Farahin lukeneen Hosseinin kirjat. Kirjoista löytyi paljon samoja elementtejä: runot, viisas ja rakastava suldaan, onneton avioliitto, äkkipikainen aviomies, rakastava ja rohkea isä, katkera ensimmäinen vaimo ja kovakourainen äiti. Kirja ei rikkonut näitä stereotypioita eikä tuonut niihin mitään uutta, tuoretta näkökulmaa.

Mikä jäi mieleen: Islamilainen paatos, mutta myös kamelit, Sulehan, hooyo Fatiman ja Luulin tarinat. Suleha, hooyo Fatima ja Luul tulevat varmasti vielä monta kertaa uniini!

Kenelle: Ihmisille, joita kiinnostaa millaista arkea somalialaiset maahanmuuttajat ovat eläneet ennen sotia.

Kolmesta tähdestä huolimatta voin suositella kirjaa lämpimästi.

Terveiset kirjailijalle: Jatka kirjoittamista! Olisi mielenkiintoista kuulla millaista on elää maahanmuuttajana tai muslimina Suomessa. Sinun kannattaisi kokeilla siipiäsi myös runoilijana.

***

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Ä niin kuin äitienpäivä



Jokainen, joka on pidellyt aaltojen silittämää kiveä kädessään

tietää, että jatkuvilla hyväilyillä on ihmeitä tekevä voima.

Tommy Tabermann



Onnea äiti ja kaikkien muiden äidit! Olette ihania! Muistakaa olla armollisia itsellenne, joohan?


Tämä on teidän laulu, tänään: 








Jonna Tervomaa: Minä toivon

(Nova Stage, live)

Pst! Tänään aion kiivetä lempivaaralleni; vedän syvään henkeä, ihailen kuvan kauniita (Lapin) maisemia, luen ehkä Nura Farahin Aavikon tyttäriä ja vain olen. Yritän unohtaa huolet. Ne painavimmatkin. Jos asuisin kehä kolmosen sisäpuolella, sieppaisin käsilaukkuni, hyppäisin laivaan ja matkustaisin pummilla vaikka Tallinnaan! ;) (Jos minulla olisi pidempi loma, lainaisin naapurin mummolta potkurin ja potkuttelisin Haltin päälle. Siellä on vielä talvi!) Tästä tulee hyvä päivä, tiedän sen.




                                    Ikimuistoisen aurinkoista äitienpäivää! 

Muistakaa halata rakkaitanne, olla läsnä, videoida ja ottaa paljon kuvia!


Halauksin, 

Ilona

perjantai 9. toukokuuta 2014

ARVONTA!

Kohta koittaa Yöpöydällä-blogin 1-vuotissynttärit!

Blogin "uudelleensyntymisen" ja Tove 100- juhlavuoden kunniaksi päätin pystyttää arvonnan. Jei!

Arvon Yöpöydällä-blogin lukijoiden kesken (1 kpl) Tove Janssonin elämänkerran (Karjalainen, Tuula: Tove Jansson; tee työtä ja rakasta).

Näin osallistut arvontaan: rekisteröidy blogin lukijaksi (jos et jo ole) ja kerro pe 23.5.2014 mennessä tämän julkaisun kommenttikenttään miten löysit Tove Janssonin tuotannon ja mikä on sinun suosikki muumihahmosi. 

Osallistumisaikaa on perjaintaihin 23.5.2014 asti!

Tove Janssonin syntymästä tulee kesällä kuluneeksi 100-vuotta. Sen kunniaksi elämme nyt Tove 100-juhlavuotta. Juhlavuosi ei valitettavasti näy mitenkään täällä Lapissa, mutta etelässä on mm. Tove 100-juhlavuosinäyttely Ateneumissa (14.3-7.9.2014), Oulun kaupunginkirjastossa on Tove Jansson 100 vuotta-juhlaluentosarja maanantaisin klo 18-19.30 (12.5.2014 asti) ja Muumi-konsertteja järjestetään eri puolilla Etelä-Suomea.

Juhlavuoden kunniaksi on myös julkaistu juhlapostimerkki ja juhlaraha.

Lisätietoa juhlavuodesta löydät täältä.

torstai 8. toukokuuta 2014

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja

Ajattelin tänään raottaa teille paperisen lukupäiväkirjani kantta. Ensimmäisenä on pakko esitellä Mielensäpahoittaja (2010, WSOY), jonka luin isänpäivän alla, viime marraskuussa.

Ennakko-oletus: Tylsä, huono kirja. En pääse taaskaan kärryille. Takaraivossa kummitteli vielä 700 grammaa-kirjan lukuyritys: makasin aikaisen aamuvuoron jälkeen Helsingin Hietaniemen uimarannalla ja yritin lukea. Uni voitti. Sen vuoksi olen vältellyt Kyrön kirjoja kuin ruttoa. Typerää, tiedän. Laitan sen nuoruuden erheiden piikkiin. ;)

Mielensäpahoittajan ostin pelkän nimen takia. Mielensäpahoittaja mielensäpahoittajalle. ;) Lahjan pakkaus venyi, kun ensin piti lukea koko kirja!

Juoni: Kirja kertoo eläkkeellä olevasta supisuomalaisesta miehestä, joka laatii yleisönosastokirjoituksia ja valittaa kaikesta. Mies asuu yksin, hänen paras ystävänsä Yrjänä on kuollut, vaimo on joutunut hoitokotiin ja poika on ärsyttävän huolehtivainen. Yksinäisellä vanhuksella on aikaa tarttua kynään ja valittaa kaahailevista autoista, katonkorjaajasta tai kunnan lääkäristä. Kirjan tarina on muotoiltu persoonallisiksi yleisönosastokirjoituksiksi.

Kieli: Sujuvaa, nopealukuista ja huomaamatonta. Itse asiassa kieli oli niin sujuvaa etten kiinnittänyt siihen edes huomiota! Se on aina hyvä merkki, eikö?

Rakenne: Kirja koostuu eläkeläismiehen yleisönosastokirjoituksista. Ainakin minulla kesti hetken ennen kuin totuin poikkeukselliseen rakenteeseen ja pystyin uppoutumaan itse tarinaan!

Millainen: Liikuttava, hyväntuulinen välipalakirja. Nopealukuinen. Ainakin minä kiinnyin kirjan päähenkilöön, Mielensäpahoittajaan, ja paikoitellen pystyin jopa samaistumaan häneen! (Hieman huolestuttavaa, tiedän)

Plussaa: Kyröllä on taito punoa huumorista, ironiasta, elämän arkirealismista ja yhteiskunnallisista epäkohdista hersyvän viihdyttävä kokonaisuus. Kirjan erilainen rakenne (koostui yleisönosastokirjoituksista) ilahdutti ja oli virkistävää vaihtelua. Lyhyiden lukujen ansiosta kirjaa pystyi lukemaan töissäkin.

Miinusta: Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kirja yhtä aikaa nauratti ja itketti. Vaivalla laitettu ripsivärikin varisi ja suttasi kasvot! Sitten piti uudelleen pestä kasvot ja meikata. Siihen meni taas aikaa ja vettä! Kyllä minua niin nolotti, kun en tiennyt itkinkö vai nauroinko... Olin ko joku hormonihuuruissa oleva murrosikäinen! Meinasin kaiken kukkuraksi myöhästyä vielä töistäkin, mutta myöhästyinkö? Kyllä en.

Kenelle: Jokaiselle, joka tunnistaa itsessään tai läheisissään mielensäpahoittajan piirteitä - tämä kirja hellii ja hoitaa sielua.

Terveiset kirjailijalle: Osuit suomalaisen sielunmaailman ytimeen. Kiitos.

Isäkin tykkäsi. Äiti pahoitti mielensä, kun naapuri oli ehtinyt napata kirjan heidän kirjahyllystä ja lainata sen ennen kuin äiti oli ehtinyt sitä lukea. Minäkin pahoitan kohta mieleni. Rovaniemen kirjastoissa Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike-kirja on aina varattu tai lainassa. Olen kytännyt sitä jo yli puoli vuotta, mutta aina joku ehtii napata sen ennen minua! Pitää varmaan tarttua kynään ja laatia yleisönosastokirjoitus. Tai valittaa Yrjänälle.

****

Mielensäpahoittaja on luettu tai kuunneltu myös näissä kirjablogeissa: P.S. Rakastan kirjoja, Kaikkea voi lukea!, Morrenmaailma ja Kujerruksia.

Edit: Rovaniemelle avattiin tänään Tokmanni ja siellä oli kuulemma ollut käsittämättömät jonot. Ihmisillä oli näköjään pula ilmaisista lakkaämpäreistä. ;) Mie en kuitenkaan ollu jonottamassa, vaikka minulla oliki tänään etäopiskelupäivä... Ja ei, nämä eivät ole turisteja vaan ihan paikallisia Auttoja, Tuiskuja ja Ala-Ruikkia. Turistikausi on jo ohi ja viimeinenkin turisti saatettu kotimatkalle. Rollolaisten puolustukseksi täytyy mainita, että Tokmanni on ensimmäinen halpakauppa täällä päin. Että tällaista tänne.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Mitä äitienpäivälahjaksi?

Nämä lahjakirjat käärisin pakettiin tänä äitienpäivänä, jos vain voisin:

Anopille hänen toivoma kirja:

Kingsbury, Karen: Ei pakotietä. 2014. Aikamedia.

Äidille olisi useampi vaihtoehto:

Honkanen, Kari: Tarja Honkanen. Savon ruustinna. 2014. Aikamedia.

tai

Selkomaa, Elisa. Lupaus. 2014. Aikamedia.

tai

Tuovinen, Tarja: Verta, hikeä ja sideharsoa. 2013. Like.

Viime vuonna ostin molemmille: Larkkonen, Merja (toim): Minun äitini. 2011. Aikamedia. Se oli hitti.

Tänä vuonna käärin pakettiin kirjojen sijasta kauniisti kukkivan pensaan ja virvelin. Pensas äidille ja virveli anopille. Äitienpäivää on juhlittu molempien kanssa jo hyvissä ajoin etukäteen.

Nyt lähden lukemaan loppuun Nura Farahin Aavikon tyttäret. Olen yrittänyt lukea sitä jo monta kuukautta. Tähän mennessä joko uni tai haaveilu (=lue: kauniin kannen tuijottaminen) on vienyt voiton. Saa nähdä miten käy tänä iltana! ;)

Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu

Rauhala, Pauliina: Taivaslaulu. 2013. Gummerus kustannus.

Kiinnostuin kirjasta: Viime syksynä Ylen Aamu-TV:n tekemän haastattelun pohjalta.

Juoni lyhyesti: Lestadiolainen rakkaustarina. Kirja kertoo myös lapsiperheen arjen onnesta, äidin uupumuksesta, ehkäisykiellon vaikutuksista, uskosta sekä tiiviin yhteisön hyvistä ja huonoista puolista. Kirjassa kuvataan koskettavasti ehkäisykiellon vaikutusta koko parisuhteeseen - ei vain naisen elämään. Hyvin useinhan media käsittelee ehkäisykieltoa vain naisen näkökulmasta.

Kirjan tarinan kertovat päähenkilöt, Aleksi ja Vilja, mutta ääni annetaan myös heidän lapsille. Molempien kertomat tarinat ovat hieman erilaiset ja se on tämän kirjan rikkaus. Viljan näkökulma pyörii vahvasti uupumuksen, lasten, ehkäisykiellon ja yhteisön ympärillä. Aleksi pohtii laajemmin elämää, uskoaan, Viljan ja hänen rakkaustarinaansa sekä yhteisön nurjia, jopa julmia, puolia.

Kieli: Runollista, soljuvaa ja koukuttavaa. Kirjan kieli ammentaa voimansa raamatusta, virsistä ja kansanrunoudesta (Kalevala). Tarinaa oli pakko ahmia - jo lumoavan kielen vuoksi.  Välillä luin jonkun luvun uudestaan vain ihaillakseni kaunista, hyvin kirjoitettua suomen kieltä. Mieheni kertoi naureskellen, että sohvan nurkasta oli kuulunut useaan otteeseen voitonriemuinen kiljahdus: "Ai tämän voi näinkin sanoa!" Tarinan "aukot" olivat tehty pitkälti kielikuvien avulla. Osa kielikuvista aukeni minulle vasta loppumetreillä ja näin tarina sai uusia nyansseja.  Toki runollisuudessa oli myös kääntöpuolensa: tehokeinona loistava, mutta sitä oli käytetty liikaa. Välillä toivoin, että tarinassa olisi ollut enemmän yleiskieltä. Runolliset kohdat nimittäin hidastivat lukemista, paikoitellen paljonkin.

Millainen: Hienotunteinen, koskettava ja silmiä avaava tarina, joka herätti minussa laajan kirjon tunteita. Kirja ei parjaa tai hauku lestadiolaisia. Päinvastoin. Tulen täysin lestadiolaisyhteisön ulkopuolelta ja ainakin minun ennakkoluuloja, uskomuksia sekä vääriä mielikuvia kirja mursi. Kirja laittoi myös pohtimaan ehkäisyn perusteita. Ainakin itse havahduin pohtimaan onko oma ehkäisynkäyttöni sitten se taivas, johon kaikkien pitäisi pyrkiä? Pitkällä ehkäisynkäytölläkin on nurja puolensa: lapset saadaan vanhoina tai niitä ei välttämättä edes tule. Kirja sijoittui lestadiolaisyhteisöön, mutta se käsitteli myös muita tärkeitä aiheita: parisuhteen vastamäkiä, vanhempien oman ajan tärkeyttä ja äidin uupumusta. Niinpä kirjasta menettää paljon jos jää tuijottamaan pelkästään lestadiolaisuutta. Kirjalla on paljon muutakin kerrottavaa. Esimerkiksi: miten pienten lasten äiti voi selättää uupumuksen tai miten parisuhteen vastamäistä pääsee eteenpäin ilman avioeroa.

Plussaa: Huumori, joka kevensi sopivasti rankkaa aihetta.

Miinukset: Ajoittainen runollisuus sekä Aleksin blogitekstit, jotka tuntuivat välillä irrallisilta ja turhilta.  Olisiko Aleksi voinut ilmaista mielipiteensä toisin? Ex-oululaisena olisin kaivannut myös enemmän maiseman ja paikkojen kuvausta. Repliikit olivat kirjoitettu yleiskielellä ja näin puheesta tuli heti epäuskottavaa. Oululaiset eivät nimittäin puhu juurikaan yleiskieltä vaan ylypiästi vahavaa murretta!

Tämä yllätti: Rehellisyys, rohkeus ja suorasukaisuus. Rauhala ei kumartele kuville eikä mielistele. Olisi mielenkiintoista tietää miten kirjan julkaiseminen vaikutti Rauhalan elämään lestadiolaisyhteisössä?

Kenelle: Naisille, perhettä suunnitteleville ja nuorille pariskunnille. Lestadiolaisille ja ei-lestadiolaisille.

Suosittelen erityisesti: Uupuneille, pienten lasten äideille. Kirjassa on armollinen sanoma meille kaikille.

Itse luin kirjan nopeasti ja laitoin kiertoon, sillä Oulun seudun ja Keski-Pohjanmaan kirjastoissa kirjalle oli pitkät varausjonot. Kirja kiersi siskoni, ystäväni ja siskojeni kaverit. Kaikki tykkäsivät. Paljon.

Terveiset kirjailijalle: Kirja ei vaikuta esikoiskirjailijan tekeleeltä, se on sellaiseksi liian valmis. Sinusta tuli tämän kirjan myötä yksi lempikirjailijoistani ja jään innolla odottamaan seuraavaa teostasi. Kirjoitathan lisää ja paljon! Myös lestadiolaisuudesta.

Tällaista pitäisi olla myös kristillinen kauno-ja kertomakirjallisuus! Harmi vain, ettei ole.

****

Ollikainen, Milla: Veripailakat

Ostin viime itsenäisyyspäivänä Jounin kaupasta Ollikaisen Millan kirjoittaman dekkarin, Veripailakat. (Like, 2013) Tässä lahjomaton arvostelu:

Hyvän kirjan merkki: ostat kirjan lomalle ja huomaat lukevasi sitä joka välissä. Vessassa, automatkalla, lumikenkäilyretkellä, saunassa, nukkumaan mennessäsi, aterioilla ja taksin takapenkillä.  Kuluu reilu puoli vuotta ja sinun on pakko lukea kirja. Taas. Silloinkin luet sen yhdeltä istumalta.

Juoni lyhyesti: "Kymmenentuhatta turistia, hullu tappaja ja kaks iänvanhaa poliisia." (kirjan takakansi) Keskellä kirkasta päivää Ylläksen hiihtokeskuksen gondoli-hissistä löytyy ruumis. Ei silminnäkijöitä, se ainoakin on sammunut gondoli-hissin valvomoon. Hiihtokausi on makeimmillaan. Ensiksi paikalle ennättää kaksi työhönsä kypsynyttä, vanhaa lappilaispoliisia. Muilta yksiköiltä apuja ei heru. Tekninenkin tutkinta on suoritettava oma-aloitteisesti. Sitten paikalle eksyy syrjäytymisvaarassa oleva Krisse, joka haistaa oitis tilaisuuden tienata helppoa rahaa. Sitten paikalle tulee Eerika. Tapahtuu toinen murha.

Millainen: mukaansa tempaava, mielenkiintoinen ja koskettava tarina. Sujuva ja soljuva kieli. Lappi ja Lapin hiihtokeskukset näyttäytyvät tuoreesta, uudesta kuvakulmasta. Ei perinteinen Lappi-tarina, mutta mukana sopivasti myös tuttua Lapin lumoa ja eksotiikkaa. Klassinen "kuka sen teki"-dekkari. Höysteenä kansanperinnettä ja vaiettua lähihistoriaa.

Kenelle: ihmisille, jotka rakastavat dekkareita tai jännitysromaaneja. Sekä tietenkin meille lappilaisille! Kerrankin on kirjoitettu kirja, joka kertoo meän maailmasta! Sekä tietenkin myös muille Lapista hullaantuneille turisteille...

Suosittelen erityisesti: jos olet lukenut paljon suomalaisia dekkareita ja kaipaat jotain tuoretta, uudenlaista ja hyvää suomalaista dekkaria.

Plussaa: aidon kuuloinen murre. Syntyperäiset lappilaiset voivat olla eri mieltä! ;)

Miinukset: kirja loppui liian pian! Harmitti. Henkilöhahmot jäivät ohuiksi ja pinnallisiksi. Olisin kaivannut "lisää lihaa" niiden ympärille.

Tämä yllätti: toimittaja voi kirjoittaa näin hyvän kirjan. Perun pahat sanani toimittajien tekemistä kirjoista. Ollikainen oli ainakin iloinen poikkeus!

Terveiset kirjailijalle: kirjoita pian ja nopeasti uusi, toinen dekkari tai Veripailakoiden jatko-osa! Sitä odotellessa luen Veripailakat kolmannen kerran...

*****

tiistai 6. toukokuuta 2014

Takaisin kirjojen äärellä

Viime kesänä sain uutisen, joka laukaisi lumivyörymäisen elämänmuutoksen. Sen vuoksi jouduin punnitsemaan tarkoin ehdinkö tai edes voisinko pitää tätä blogia enää. Nyt päätös on tehty ja päätin jatkaa. Kaksi asiaa eivät ole kuitenkaan muuttuneet: minulla on mies, joka yhä vihaa lukemista ja asun Lapissa. Minnepä täältä raskisin lähteä! ;)

Teitä ei kiinnosta minä. Tiedän. Siispä takaisin itse asiaan: kirjoihin.

Yöpöydälläni lojuu ammattilukemiston lisäksi kolme kirjaa: Kuinka kasvattaa bebe (Druckerman, Pamela; Siltala 2013) ja Ihmeellinen mieli (Barnett, Kristine; Otava 2013).

Druckermanin kirjasta en uskalla sanoa mitään, sillä minulla ei ole lapsia ;) Mutta hyvä kirja se on ja tulevaisuudessa aion kasvattaa lapseni Druckermanin opein. Tosin se voi jäädä hyväksi aikomukseksi. Niin kaikki äiti-ihmiset väittävät...

Mutta entä Ihmeellinen mieli?

Kristine Barnettin esikoispoika Jacob syntyi terveenä, mutta vuoden ikäisenä lupaavasti alkanut kehitys alkoi taantumaan. Muutaman kuukauden kuluttua hän saa lopulta diagnoosin: autismi. Jacobin autismi ja vanhempien epätoivo syvenevät. Jacobin täytettyä 2-vuotta hänen Kristine-äidilleen kerrottiin, ettei Jacob oppisi koskaan solmimaan kengännauhojaan. Kristine-äiti reagoi kuten kuka tahansa rakastava, mutta epätoivoinen nykyäiti: hän ahmii jokaisen autismista kirjoitetun kirjan, tutkii tieteen uusimmat löydökset ja toimii asiantuntijoiden hoitosuositusten mukaan ja etsii pojalleen parhaimmat terapeutit. Muutaman vuoden päästä Kristine huomaa etteivät kalliit terapiat auta. Päinvastoin. Jacob alkaa taantumaan. Jacobin esikoulun lastentarhaopettajat nauravat äidin huolelle. Mitään ei kuulemma ole tehtävissä. Tästä alkaa äidin taistelu tuulimyllyjä vastaan. Tänä päivänä Jacob on 15-vuotias matemaatikko ja astrofyysikko, joka kehittää omaa astrofysiikan teoriaa. Kirjan tarina on niin uskomaton, että minun oli lukemisen lomassa pakko googlettaa Jacob Barnett ja tarkistaa oliko tarina totta. Oli se.

Kirjan heikkoudet: poukkoileva tarina ja kankea kerronta. Syitä voi vain arvailla: kiire, huono kustannustoimittaja, kustannustoimittajan olematon työpanos vai kankea käännös? Kirjasta olisi tullut vielä parempi, jos se olisi oikoluettu huolellisemmin ja kirjoitettu uudestaan, pariin kertaan. Nyt lukija joutui tekemään töitä pysyäkseen tarinan juonessa mukana! Yleensä pidän Otavan käännöskirjallisuuden laadusta, mutta nyt jouduin pettymään.

Kirjan vahvuus: hyvä, riipaisevan kaunis tarina.

Kirja kannatta lukea, jos olet kiinnostunut autismista tai haluat tietää mitä pelkkä äidinrakkaus saa aikaan.

***