Sivut

maanantai 15. joulukuuta 2014

Jouluarvonnan voittajat!

Teknisten ongelmien vuoksi pääsen vasta nyt ilmoittamaan Yöpöydällä-kirjablogin Jouluarvonnan voittajat. Olen todella pahoillani viivästyksestä!




Tällä kertaa arpa-onni suosi seuraavia onnekkaita henkilöitä:

Nura Farahin Aavikon tyttäret voitti itselleen: nimimerkin Ilokseni takana oleva uusi lukija.

Taru Vuontisjärven Nyhtänkölijän voitti itselleen: Anu/Kirjaston kummitus.

Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpään voitti itselleen: Pihi nainen.




Kaikille voittajille laitan vielä erikseen sähköpostia.

Paljon onnea voittajille ja rentouttavia lukuhetkiä! 

Toivottaa,

Ilona





perjantai 5. joulukuuta 2014

Kulttuuririentovinkki

Seurasin pari vuotta sitten, vuonna 2012, näiden suomalaisten nuorten miesten Autolla Nepaliin-blogia ja voin kertoa, että hauskaa oli!


Sain hyvältä ystävältäni viime hetken kulttuuririentovinkin: nyt myös Rollossa on mahdollisuus nähdä Autolla Nepaliin-elokuva! Elokuva pohjautuu Autolla Nepaliin-blogiin ja kertoo nuorten suomalaismiesten kevyestä automatkasta Tampereelta Kathmanduun. Elokuva kertoo pähkähullujen unelmien toteuttamisesta, suomalaisesta sisusta ja hyvän kiertoon laittamisesta:

 a maailmast
Kaikki ystäväni, jotka ovat eri puolilla Suomea käyneet katsomassa elokuvan, ovat kehuneet elokuvaa maasta taivaisiin. On kuulemma inspiroiva elämys. Myös Jounin kaupan Jouni kehui leffaa huikeaksi! Jotain mielestäni kertoo myös se, että MeNaiset, Ilta-Sanomat ja Ruotuväki ovat antaneet elokuvalle viisi tähteä.



Mie ainakin aion mennä katsomaan millainen tämä paljon kehuttu ja puhuttu leffa on. Onko se niin hyvä kuin väittävät?

Rovaniemen näytösajat Bio Rexissä: la 6.12 klo 15.30 sekä su 7.12 klo 15.30.

Jos et pääse katsomaan leffaa Rollossa, täältä löytyy muiden paikkakuntien näytösajat. Lisää elokuvasta ja Autolla Nepaliin-road tripistä löytyy elokuvan kotisivuilta.  Tämän blogitekstin kuvituskuvat on saatu elokuvan tekijöiltä, kiitos kaunis!


Olethan muistanut käydä osallistumassa Jouluarvontaan

Hyvää Itsenäisyyspäivä-viikonloppua!


PST! Autolla Nepaliin-elokuva oli kehujensa väärti. Koskettava. Mielettömän hyvä. Kaunis. Ajatuksia herättävä. Inspiroiva. Veti sanattomaksi. Itkettää ja naurattaa vieläkin! Kannattaa käydä katsomassa se, jos vain suinkin kynnelle kykenee: huomenna 7.12 klo 15.30 on viimeinen mahdollisuus nähdä se Rollossa. Kannattaa mennä, jos vain suinkin pääsee!

Hyvää Itsenäisyyspäivää!  

tiistai 2. joulukuuta 2014

Kirje kirjaston sedille ja tädeille

Rakas kirjaston setä,

En valita kirjaston maksuista, sillä omasta kokemuksestani tiedän ettei niitä makseta turhaan tai aiheetta. Kopioita voi ottaa kotona, kirjastokortin pitää tallessa ja lainakirjat voi palauttaa viimeistään niiden eräpäivänä kirjaston aukioloaikojen puitteissa. Maksujen kertyminen on usein vain omaa syytä: laiskuutta, huolimattomuutta tai arjen organisoinnin puutetta.

Vuosia sitten eräs kiukkuinen kirjastotäti piti minulle julkisen moraalisaarnan, kun tulin palauttamaan paksun lainakirjan kolme päivää myöhässä ja maksamaan unohduksesta kertyneen hinnan. Nolotti. Vielä enemmän nolotti, kun täti moitti minua koko hiljaisen kirjaston kuullen. Kerroin hänelle etten minä tahallani ja kysyin saisinko maksaa maksuni. Sain. Lupasin parantaa tapani. Välikohtauksesta jäi kuitenkin kammo.

Lapin yliopiston pääkirjasto puhelimeni kameran silmin

Viikonloppuna huomasin minulle kertyneen taas myöhästymismaksuja. Lukukauden lopussa flunssainen mieli on täynnä deadlineja, jumiutuneita esseitä, aloittamattomia raportteja ja tenttejä, joten tärkein usein unohtuu: lainakirjojen eräpäivä.


Täpötäydessä kirjastossa on hankala kuvata olematta paparazzi

Kassillisesta pikalainakirjoja kertyy nopeasti suuri summa. Vaikka aiemmin mainittu kiukkuinen kirjastotäti ei työskentele Lapin yliopiston kirjastossa eikä edes Lapissa, kävin palauttamassa myöhästyneet kirjat pahimpaan ruuhka-aikaan ja painin Jaakobin tapaan kaksi päivää ennen kuin uskalsin käydä maksamassa myöhästymismaksuni. Pelotti, hävetti ja nolotti niin paljon. Mitä ne sanovat? Onneksi se virkaintoisempi oli varattu ja tiukkakatseista ei näkynyt. Oli vain nuori kirjastosetä, jolla on ystävälliset silmät ja lempeä hymy.

Nyt haluankin kiittää sinua, rakas kirjastosetä, kun ilmeesi ei värähtänytkään nähdessäsi myöhästymismaksuni. Kiitos, ettet sanonut sitä summaa ääneen vaan kysyit tyynesti, niinkuin kyse olisi ollut vain parista eurosta: maksatko kaikki vai osan? Maksoin kaikki ja annoit vähäeleisesti kuitin. Niin ettei summaa kukaan muu nähnyt. Sitten katosit takavasemmalle, ilmeisesti kahville, ja viivyit niin kauan, että sain etsittyä uudet lainakirjat ja lainattua ne. Kiitos. Aion palauttaa ne ajoissa.

Lempeä katseisen kirjastosedän työpaikka

Opiskelijana kärsin jo riittävän rangaistuksen maksaessani erääntyneistä lainoista kertyneen summan. Summa on pieni, mutta joudun silti lykkäämään parturikäyntiäni tai syömään kolme päivää nuudeleita. En kaipaa enää moittivia, ylimielisiä katseita saatikka moitteita tai alentuvaa, halveksivaa äänensävyä. Rahan menetys kalvaa ja kirpaisee jo riittävästi. 

Ehkä vielä joku päivä kasvan paremmaksi ihmiseksi, joka muistaa palauttaa lainakirjat ajoissa. Harjoittelu alkaa jo tänään: käyn palauttamassa lähikirjastooni kirjan, jonka eräpäivä on huomenna. 

Toivottavasti sinä, arvoisa kirjastosetä, et muutu vaan olet myös muille yhtä lempeä.

Hyvää Joulun odotusta!

Toivottaa,

Kirjaston suurkuluttaja

ps. Minäkin kunnioitan linjaasi enkä sano sitä summaa ääneen.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Österman, Jarmo: Vahva & valpas - Naisen käsikirja itsensä puolustamiseen

Alkuun on pakkoa sanoa: tämä on mielestäni vuoden 2014 paras tietokirja. Tämä kirja kannattaa lukea, vaikka et liikkuisikaan pimeällä yksin saatikka sipsuttaisi korkokengillä, ohuissa kesähepenissä ja minihameessa Kallion poikki Hakaniemen bussipysäkille lauantain ja sunnuntain välisenä yönä klo 3. Ollappa jälleen nuori, rohkea ja kuolematon!

"Kun sinua lyödään ensimmäisen kerran, olet uhri. Sen jälkeen olet vapaaehtoinen."
-Gavin de Becker

Sain kirjan: arvostelukappaleena Atenalta. Iso ja lämmin kiitos!

Ennakko-oletus: tiesin kirjan olevan hyvä heti, kun olin lukenut kirjaesittelyn. Jos naisen itsepuolustusoppaan kirjoittaja on harrastanut kamppailulajeja 38 vuotta ja hänellä on mustat vyöt karatesta ja jujutsusta, hän luultavasti tietää mistä kirjoittaa. 

Kiinnostuin itsepuolustuksesta jo teini-ikäisenä, mutta nykyisten opiskeluideni myötä kiinnostukseni on vain kasvanut. Tiesitkö, että joka viides suomalaisnainen on kokenut uhkailua ja fyysistä satuttamista omassa parisuhteessaan? Nykyisin yhä kasvavissa määrin myös vanhukset joutuvat perheväkivallan uhreiksi. Väkivallan uhka voi olla todellinen myös työpaikallasi - erityisesti jos olet aamulehden jakaja tai työskentelet sosiaali- ja terveysalalla.

Siksi tämä kirja kannattaa lukea. Hätä tai väkivallan uhka yllättävät aina, joten mahdollisiin vaaratilanteisiin on hyvä varautua jo etukäteen. Näin olet valmiimpi, jos pahin painajaisesi toteutuu.

Sisältö: Vahva & valpas on samanaikaisesti tuhti tietokirja ja perinteinen, käytännönläheinen itsepuolustusopas. Kirja opettaa tunnistamaan mahdollisen väkivallan uhan, varautumaan väkivaltatilanteisiin sekä toimimaan niissä. Kirja myös kertoo miten väkivallan kokemuksesta voi selviytyä tai miten väkivallan uhria voi tukea ja auttaa. Tietokirja käsittelee väkivallan, turvallisuuden ja itsepuolustuksen lisäksi myös itsetuntoa, itsevarmuutta ja mielenhallintaa.

"Rohkeutta on pelätä kuollakseen ja jatkaa silti hevosen satuloimista." 
-John Wayne- 




Kieli: kirja oli helppo- ja nopealukuinen. Pidin paljon kirjan täsmällisestä, jopa minimalistisesta, kirjoitustyylistä, joka piti lukijan ajatukset itse asiassa. Kirjan kuvat ja kieli tukivat toisiaan ja muodostivat saumattoman, tyylikkään ja kattavan kokonaisuuden.

Plussaa: vakavasta aihepiiristä huolimatta kirja ei ollut synkkä tai raskas vaan paremminkin tsemppaava. Pelottelun sijaan kirja antoi rutkasti vinkkejä, toimintamalleja, itsevarmuutta ja rohkeutta. Kirjalla on sama vaikutus kuin amerikkalaisen jalkapallon innostuneella, mutta kokeneella valmentajalla, joka juoksee kentän laidalla, iskee nyrkkiä kämmeneen ja huutaa: "Yes! Good! You can do it!"

Miinusta: kirja painottui ehkä liikaa naisten itsepuolustuskirjaksi - kirjassa on myös miehille paljon tuhtia tietoa ja hyödyllisiä vinkkejä!



Kenelle: jokaisen naisen pitäisi lukea, ainakin kerran elämässään, tämä kirja.

Mikä yllätti: kirja opetti kädestä pitäen itsepuolustuksen alkeet! Selkeät ohjeet  + havainnollistavat kuvat = kuka tahansa voi oppia kirjan avulla puolustamaan itseään ja läheisiään.

Minkä osion aion lukea vielä uudestaan: itsepuolustusoppeja tulen varmasti vielä kertaamaan, mutta palaan varmasti myös lukuihin, joissa käsiteltiin identiteettivarkautta ja sosiaalisen median vaaroja.

Annan tälle tietokirjalle: *****+

Suosittelen.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Jouluarvonta!

Eilen illalla piti hieman hieraista silmiä: onko huomenna tosiaan jo ensimmäinen adventti? Mihin tämä syksy meni?

Tänään olen käynyt kirkossa laulamassa Hoosiannan, laittanut miehen kanssa pihakuusen koreaksi, juonut glögiä, kuunnellut lempijoululevyjä ja viritellyt jouluvaloja ympäri taloa.

Ensimmäisen adventin kunniaksi ajattelin polkaista myös jouluarvonnan käyntiin...




Jouluarvonnassa arvotaan seuraavat kirjat Yöpöydällä-kirjablogin lukijoiden kesken:

Nura Farah: Aavikon tyttäret. Otava. 2014. (sivuja 236)
Taru Vuontisjärvi: Nyhtänkölijä. Sammakko. 2014. (sivuja 304)
Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää. Johnny Kniga. 2014. (sivuja 301)




Osallistumisaika: 30.11.-13.12.2014. 

Voittajat arvotaan sunnuntaina 14.12.2014. Jotta joulupukki ehtii tuoda kirjat jouluksi perille, postitan palkinnot viimeistään keskiviikkona 17.12.2014. Viimeistään tiistaihin 16.12.2014 mennessä voittajien pitää ilmoittaa minulle sähköpostitse palkintojen toimitusosoite. Muuten Petteri Punakuono ei löydä perille!

Näin osallistut: 

1. Varmista, että olet Yöpöydällä-kirjablogin lukija. Jos et vielä ole, voit liittyä ja osallistua sen jälkeen arvontaan.

2. Kerro tämän postauksen kommenttilootaan minkä kirjan arvontaan haluat osallistua. Jos haluat osallistua kaikkien kirjojen arvontaan, kerro myös se.

3. Jännitä.

4. Tarkista viimeistään maanantaina 15.12.2014 oletko voittanut. Jos olet, ilmoita minulle viimeistään tiistaihin 16.12 mennessä palkinnon toimitusosoite.

Onnea! Mie piän täällä peukkuja!

Rakkaudella,

Ilona

torstai 20. marraskuuta 2014

Päivän runo



Paljaimmillaan rakkaus on rivi neulanpistoja.
Sauma, ei side eikä kilpi, vaan sauma.
Älä siis pyydä suojaa. 

Sillä neulanpistot, joilla kuolleet on 
ommeltu maahan
ovat lujat kuin tikit, joilla minut on 
saumattu sinuun. 

Marina Tsvetajeva: Lopun runoelma (1924)
suom. Kaisa Ijäs


Miksi en ole löytänyt tätä kirjaa aikaisemmin?

Olen mykistynyt! Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme tuo mieleen Tsehovit, Tolstoit ja Anna Karenina-elokuvan. Nykyajan klassikko, joka vie lukijaansa ja avaa panoraamanäkymät toiseen aikaan ja kulttuuriin. Tämä kirja saa taatusti sielusi slaavilaiset taajuudet värähtelemään. Kiitos Riikka Pelo!

Tekisi mieli sanoa jo paljon enemmänkin, mutta pitää malttaa vielä hetki, jotta saan luettua tämän kirjan loppuun asti...




keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Vuontisjärvi, Taru: Nyhtänkölijä

Sain kirjan: Arvostelukappaleena Sammakko-kustantamolta. Kiitos kaunis! Jos tämä ei olisi ollut arvostelukappale, olisin ehkä saattanut jättää kirjan kesken. Nyt en kehdannut.

Ennakko-oletus: Luin taannoin Lapin Kansan kirja-arvostelun Nyhtänkölijästä ja innostuin. Lapista kotoisin oleva esikoiskirjailija kirjoittaa Lapista! Kun näin kirjan kannet, olin myyty. Halusin lukea kirjan saman tien, siltä istumalta. (Lapin kirjaston varausjonojen perusteella en ollut ainoa!) Silti minua kaihersi pieni lillukan varsi: kirjan kannet olivat todella kauniit, mutta yltäisikö kirjan sisältö samalle tasolle?

"Molen kuule poika ostanu sulle kunnon karvahatun", isäntä käveli ovesta sisään ja heitti epämuodostuneen karvapesän keittiön pöydälle. "Eikä maksanu palijon. Son kumma muoti tuo, että jätkät kulkee läpi talaven korvat jäässä kylillä, eikä saa lakkia päähän." 
    Jorma vilkaisi hattua. Piisaminkarvaa. Jonkun ryssän päähän se voisi sopia, mutta hän ei tuommoista pitäisi, nauraisivat kylillä pihalle.





Juoni: 80-luvulla Sodankylän nuoret jakaantuivat kahtia: toiset lähtivät opiskelemaan ja töihin, toiset jäivät kotikylälle vanhempiensa nurkkiin. Nyhtänkölijä kertoo heistä, jotka jäivät.
        Kirja kertoo kolmen nuoren tarinan. Jorma sairastaa diabetestä ja hänellä on enää kymmenen vuotta elinaikaa. Kun on hyvä ilma ja hän on selvinpäin, hän kävelee metsään, työntää pyssyn piipun suuhun ja kerää rohkeutta painaa liipasinta. Mitä elämä voisi hänelle enää tarjota? Ei häntä jäisi kaipaamaan kuin isäntä ja emäntä! Heillekin hän on pelkkä pettymys. Rausku haaveilee rikkaan bisnesmiehen urasta. Koulunpenkki ei kuitenkaan levotonta poikaa kiinnosta vaan hän päättää vauhdittaa äkkirikastumistaan huumeiden myynnillä. Hänestä tulisi Lapin ensimmäinen ja rikkain huumediileri! Sitten hän voisi tehdä läheisensä onnellisiksi. Äidinkin. Hanna haluaisi olla menestynyt taitelija ja hyvä äiti. Sen sijaan hän on rapajuoppo, joka yrittää epätoivoisesti pitää kiinni arjen sirpaleista. Humalassa, krapulassa ja selvin päin Hannan pään täyttää vain yksi kysymys: onko Jorma hänelle Se Oikea unelmien prinssi? Voisivatko he rakastua ja perustaa perheen? Onko heillä tulevaisuutta?
        Välillä myös Jorman isä, isäntä, saa palstatilaa. Kun isäntä saa suunvuoron, hän kertoo nuoruuden savottamuistoistaan ja laukoo mielipiteitään työllisyys- ja kuntapolitiikasta, nykyajan nuorista, emännistä ja päihteistä. Erityisen hyvin isäntä tietää miten Jorman, Rauskun ja Hannan pitäisi elää ja olla tai miltä heidän pitäisi näyttää, tietenkin. Mutta kuka välittäisi ja arvostaisi vanhaa tukkijätkää?
        2010-luvulla Jorma, Rausku ja Hanna olisivat syrjäytyneitä. 1980-luvulla he olivat vain harmittomia, joskin mitättömiä, juoppoja. Kirjaa lukiessani huulillani oli vain yksi kysymys: miten heidän käy?




Kieli: Kieli oli tyypillistä esikoiskirjan kieltä. Kielestä ja tarinan kerronnasta paistaa kirjoittajan lahjakkuus ja taito, mutta myös epävarmuus ja kokemattomuus. Takakannen mukaan kirjailija asuu Englannissa joten odotin englannin kielen näkyvän tekstissä, mutta se ei näkynyt. Vuontisjärvi käytti myös nerokkaasti, kekseliäästi ja ainutlaatuisella tavalla murretta! Vuontisjärven murteen käytöstä voisi moni ottaa oppia... Murretta oli käytetty ja kirjoitettu ajatuksella, paikallisia kuunnellen. Se myös näkyi lopputuloksessa. Kiitos! Repliikit eivät olleet myöskään sisäsiistejä vaan ne oli kirjoitettu juuri niin kuin osa lappilaisista puhuu: ronskisti, rumasti ja rehellisesti. Samalla tyylillä oli kuvattu myös puhujien elämäntapaa ja tekoja. Vuontisjärvi uskaltaa kirjoittaa yhtä räävittömästi kuin mies. Toki tämä jakaa myös mielipiteitä: kaikki lappilaiset eivät puhu ja elä näin.



      "Minen niin yhtään tykkää, että minua uhkaillaan tylsillä taskuveittillä", Hanna tapitti harmaanvihreillä silmillään suoraan Jormaa suoraan silmiin.
      Jorma horjahti. Ohimoilla jyskytti ja vatsanpohjassa väänsi. Mitä se nyt taas nalkutti, mitä vittua hän oli muka taas tehnyt. Ei hänen veitsessään mitään vikaa ollut. 
     "Vittu, sole mikkään tylysä. Son tosi hyvä veitti! Paras mikä mullon ollu, mie sain sen Pekalta."
     
Plussaa: Murteiden käyttö, mutta myös pikkutarkka ja säntillinen luontokuvaus sekä värikäs henkilögalleria. 1980-luvun Sodankylää oli kuvattu uskottavasti. Se haisi, pelotti, itketti, hymyilytti ja tuli iholle. Kirja myös käsitteli ajankohtaisia ja tärkeitä aiheita: syrjäytymistä, kunta- ja työllisyyspolitiikkaa, kehumisen tärkeyttä sekä Lapin nuorten päihteiden käyttöä ja sen moninaisia syitä. Toivottavasti moni sote-uudistusta miettivä päättäjä lukisi tämän kirjan: 1980-luvun ja 2010-luvun Lappi on yllättävän samanlainen.





Miinusta: Kirjassa näkyi vahva Katja Ketun, Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan sekä Apulannan ja Eppu Normaalin sanoitusten vaikutus. Apulannan biiseistä oli kopioitu myös kielikuvia eikä niitä oltu muokattu. Siitä pitkä miinus. Kirja ei murtanut stereotypioita vaan alleviivasi ja vahvisti niitä. Lappilaisena olisin kaivannut kirjaan myös positiivisempaa sävyä, yllätyksellisyyttä ja eri nyanssien vaihteluita. Ei elämä Lapissa ole noin synkkää ja toivotonta! Jäin myös pohtimaan oliko Hannan tarina saanut inspiraationsa siitä lappilaisesta kuvataitelijasta, joka toipui alkoholismista ja jonka taide muuttui iloisemmaksi korkin pysyessä kiinni? Hänen nimeään en valitettavasti muista. (Saa vinkata, jos joku muistaa!) Olisin toivonut myös selkeämpää ja erilaisempaa loppuratkaisua. Pidän avoimista loppuratkaisuista, mutta tällä kertaa loppuratkaisu oli liian avoin, jopa minun makuun.




"Äiti, onko Joppe-setä pipi?", Vesku perääntyi Hannan taakse turvaan. -- "Äiti, mie luulen, että son aivan oikiasti pipi."

Kenelle suosittelisin: Räävittömän punkin tai raskaamman rockin ystävälle. Pidät tästä varmasti! Suosittelisin kirjaa myös Napapiirin sankarit-elokuvan ystäville. Saattaa hyvin olla, että ihastut tähänkin! Myös ihmisille, jotka haluavat inspiraatiota ja esikuvan murteiden kirjoittamiseen. Tällä kirjalla on teille paljon annettavaa.

Mitä jäin pohtimaan: Miksi en osaa sanoa oliko tämä kirja hyvä vai todella huono? Toisaalta, tarviiko kaikkea aina arvottaa?

Minne hän menisi? Ainakin hän pysyisi Lapissa. Hän rakasti puita, metsää ja aurinkoa. Syksyn roihuavan punaisia ja keltaisia lehtiä, Jäämerentien märkänä kiiltävää asfalttia. Hän rakasti lumihiutaleitakin, kuurankukkia porstuassa, pakkaslumen narinaa kenkien alla ja räystäiltä roikkuvia pitkiä jääpuikkoja. Missään ne eivät olleet niin kuin täällä.



"Mitä se makso, taksi Helsinkiin?"
"Soli palijon se. Panin Vuomiselän aijala tappokarsinhan vähän useamman poron. Ja olihan se, kuules sie, reissu sen väärtti. Tamperhela, Näsinneulassaki käythin konjakilla. Lähimä aijalta suorhan ajamhan ja mullaki oli vielä suopunki olala, ko hotelhin sisäle menimä. Portsari kumarteli ja toivotti meät tervetulheiksi. Olthin niinko kunniavierhaita. Sielä oli hienoja naisia talo täynä ja nattaset melke paljhana. Net pyöri kaikki meän ympärillä: se minun suopunki - sehän se niitä veti. Ei sollu niinko poron kanssa, sitä pittää aina väkisin vettää, oli aivan toinen meininki. Helsinkhin kerkesimmä vasta aamuyöstä, kävimä vain kääntymässä siinä rautatieasemalla. Siinä se Helsinki oli nähty ja lähimä takasi."

Terveiset kirjailijalle: Vaikutteilta välttyminen on mahdottomuus. Silti kannattaa etsiä myös oma ääni ja kädenjälki ja luottaa niihin. Vaikutteiden saamisen ja matkimisen raja on häilyvän ohut. Jatkossa toivoisin, että antaisit äänen ja palstatilaa myös emännän kaltaisille Lapin voimanaisille! He ovat paljon kiinnostavampia kuin jurot ja juopot isännät, joista on jo kirjoitettu paljon...

En ole räävittömän punkin ylin ystävä joten pohdin pitkään annanko * vai **.

Kirja jätti apean harmaan ja lattean olon, jota sävytti heikko, orastava toivo. Marraskuun keleissä senkin tappaa halla ja pohjoistuuli. Sen vuoksi päädyin antamaan:

**

Kannattaa lukea kirja ja vasta sitten muodostaa oma mielipide. Nyhtänkölijä voi olla ensimmäinen kirja johon rakastut! Et voi tietää.

Kursivoidut lainaukset ovat suoria lainauksia Nyhtänkölijä-romaanista ja Taru Vuontisjärven käsialaa. 

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Brunssilla

Ei me päästy erämaakämpälle asti. Sen sijaan käytiin tänään isänpäivän kunniaksi brunssilla Kuninkaanlaavulla.

Tie Kuninkaanlaavulle pitää tuntea. Sinne ei ole liiemmin opasteita. 

Matka Kuninkaanlaavulle tuntuu pitkältä, vaikka se ei ole. Laavulle vievä tie on huonokuntoinen ja muistuttaakin enemmän itänaapurin syrjäisiä maanteitä kuin suomalaista metsäautotietä. Kapea tie on täynnä rosoisia, syviä kuoppia sekä sulamisvesien ja roudan syömiä uria. Tiellä ei voi ajaa rallia: pahimmissa kohdissa on edettävä ryömimisvauhtia ja vain toivottava parasta. Silti auto huojuu ja heiluu. Pienikin vauhti tuntuu päätä huimaavalta. Jos ajaisin tuota tietä viikoittain, ompelisin empimättä auton kattoon, kojelautaan ja oviin irroitettavat pehmusteet!

Kapealla tiellä on myös tiukkoja kurveja. 

Muistan vieläkin tunteen, kun mieheni vei minut vuosia sitten ensimmäisen kerran Kuninkaanlaavulle pian ensimmäisten treffiemme jälkeen. Mutkainen tie kapeni ja pusikko tiheni. Missään ei näkynyt ristin sielua. Minua alkoi pelottamaan. Olihan minulla puhelin mukana? Ennen kaikkea: tunsinko tätä miestä oikeasti? Oliko hän luottamukseni arvoinen? Onko täällä todella joku kaunis näköalapaikka ja laavu vai onko ihastukseni joku hullu moottorisahamurhaaja, joka on onnistunut huijaamaan minut keskelle synkkää metsää? Eihän tämä reissu pääty lopulta iltapäivälehtiin?

Lopulta mieheni osoittautui helläksi ja rakastavaksi mieheksi, mutta samaa ovat kyselleeet myös etelästä tulleet vieraamme: "Niin... Missä täällä on se hieno laavu? Minne te oikein viette meitä?"

Ensimmäinen opaste. Kun näet tämän, olet jo melkein perillä.

Huonokuntoisessa tiessä on kuitenkin omat hyvät puolensa: se karsii tehokkaasti laavulle menijöitä. (Paitsi talvella, jolloin Kuninkaanlaavulle pääsee kätevimmin moottorikelkalla.)


Mielummin huonokuntoinen tie ja puoli tyhjä laavu kuin hyväkuntoinen, uusi asfalttitie ja täpötäysi laavu. Tänne ei turistibussilla pääse.


Silti tuolla riittää kävijöitä; lähinnä paikallisia ja paikallisten vieraita. Hyvin harvoin tuolla saa olla yksin.

Nyt sai. Johtui varmaan isänpäivästä ja plussakeleistä.

Lavaste, jota ei koskaan käytetty.

Arvaatko mikä rakennelma tämä on? Usko tai älä: suomalaisen elokuvan lavaste. Elokuvaa ei tietääkseni koskaan tehty, mutta puolivalmiit lavasteet jäivät. Aina silloin tällöin joku uhoaa purkavansa maisemaa rumentavan rakennelman ja rakentavansa sen paikalle kahvilan tai hotellin. Jotain yleishyödyllistä. Silti tuo puurakennelma on yhä tuossa. Vuodesta toiseen.    

Kesäisin näillä kallioilla on ihana ottaa aurinkoa, lukea ja heitellä frisbeetä.

Nämä maisemat saivat minut jäämään Rovaniemelle.



Aina silloin tällöin joku kysyy minulta: "Tuleeko sitä enää lähdettyä retkeilemään tai vaeltamaan, kun jo asuu Lapissa?" 
Tulee. Lähes tulkoon joka viikonloppu. 
Välillä tehdään pidempiä reissuja kauemmas, välillä ollaan lähempänä. 

Onneksi kauniita maisemia ei tarvitse lähteä etsimään kauas. Niitä riittää myös Rovaniemellä. Me harrastetaankin paljon lähiretkeilyä ja Kuninkaanlaavu on yksi kantapaikoistamme. Kuninkaanlaavulle on helppo mennä työpäivänkin jälkeen ihailemaan kirkasta tähtitaivasta ja revontulia. 

Toinen laavuista, nykyisin ainut.

Alun perin laavu rakennettiin 1990-luvulla Norjan kuninkaan vierailua varten. Tarina ei kerro kävikö kuningas laavulla vai ei, mutta avokalliolle rakennettua laavua alettiin kutsumaan Kuninkaanlaavuksi ja rollolaiset ottivat laavun omakseen. Siitä tuli monen rollolaisen toinen olohuone. Suuren suosion vuoksi kaupunki rakensi kuninkaan laavun viereen toisen, varalaavuksi. Tuhopolttaja poltti vanhan, hirsistä rakennetun Kuninkaanlaavun viime kesänä. Uudempi, mutta huonokuntoisempi, laudoista rakennettu varalaavu jäi. 


Brunssilla kantapaikassamme. Maisemiin en ole vielä kyllästynyt.

 Vanhasta Kuninkaanlaavusta jäi jäljelle pelkkä kivikasa ja pari hiiltynyttä laudan pätkää. Kaupunki ei ole vielä päättänyt rakennetaanko palaneen laavun tilalle uusi vai ei. 

 Viime vuosina Rovaniemellä on poltettu useita laavuja ja kaupunki on joutunut rakentamaan niiden tilalle uusia. Valitettavasti osa niistä on poltettu pian uudelleen eikä tuhopolttajia ole saatu kiinni. Nyt kaupunki harkitseekin tarkkaan mitkä laavut uudelleenrakennetaan ja mitkä ei.   

Surullista, mutta tällaista elämä on. 


Hiillosta odotellessa luin Nyhtänkölijää. 

Osa retkimuonista.

Brunssin menu oli tällä kertaa hyvin yksinkertainen: lempimausteilla täytettyjä lihapiirakoita, kananugetteja sekä teetä. Jos retkeilee yhtä paljon kuin me, makkara menettää pian makunsa. Kananugetit ovatkin oiva makkaran korvike. 

Lähtiessä pysähdyin kuuntelemaan kellon kilkatusta. Poroja?


Niitä oli koko tokallinen. Kuvaussessio jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä poroparat säikähtivät kameran laukaisijaa ja säntäsivät karkuun. Rukat.  


Nyt lähden lämmittämään saunaa ja vien juomakatiskan hankeen...

Tähän on hyvä lopettaa hektinen viikko. Huomenna alkaa taas uusi. 

Rentouttavaa viikon alkua! 

Rakkaudella, 

Ilona


perjantai 7. marraskuuta 2014

Isänpäivän lahjavinkit

Vielä ehtii kipaista kirjakauppaan, ostaa kirjan ja kääriä sen isälle lahjapakettiin!

Jos meidän vauva olisi jo syntynyt, ostaisin, vauvan puolesta, miehelleni selättimen ja etsisin divarista Taru Sormusten Herrasta-trilogian, sen tiiliskiven. (Mieheni ei lue kirjoja, ainakaan kovin paljon. Edit: TSH-trilogia on yksi niistä harvoista, minkä hän luultavasti innolla myös lukisi! Jos ei, niin minä ainakin lukisin! ;P)

Isälle ostin tänä vuonna Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike-romaanin. Hän pitää niistä valtavasti, kuten minäkin.

Harkitsin myös näitä:

(Tämä ei ole maksettu tai pyydetty mainos)







Kyrö, Tuomas: Iloisia aikoja, mielensäpahoittaja. (WSOY) (24,95e)











Lempinen, Jorma: Sananlastuja. (Aikamedia) (33e)
(Tämäkin lähtee vielä joululahjapakettiin! En vain tiedä kenelle.)










Haapasalo, Ville; Metso, Juha; Röyhkä, Kauko: Ville Haapasalo. Et muuten tätäkään usko. Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä. (Docendo) (29,95e)









Porvali, Mikko: Hyökkäyksen edellä. Kaukopartio Kannaksella kesällä 1941. (Atena) (35e)
(Tämän käärin luultavasti joululahjapakettiin! Toivottavasti isä ei lue blogiani...) 











Siren, Samuli: Kolmen kopla. (Aikamedia) (18.50e)











Mäkeläinen, Mika: Taivas + helvetti. (One on One Publishing) (32,95e)
(Sisältää Jounin Kaupan Sampo Kaulasen tarinan!)











Koivisto, Satu: Gastronaatti. (Otava) (29,95e)
(Tästä tulossa juttusarja myöhemmin!)








(Hinnat viitteellisiä, saatu erään suuren, kotimaisen verkkokirjakaupan sivuilta.)

Muistakaa halata isää ja kertoa miten paljon häntä rakastatte! Joohan? 

Nyt mie lähden tulostamaan karttoja ja etsimään rinkkaa. Toivottavasti näkisin tämän viikonlopun aikana luntakin. Rovaniemellä ei nimittäin ole lunta - ainoastaan pakkasen tuomaa huurretta. Kaunista sekin.


Rakkaudella,

Ilona


Pihlajaniemi, Anna: Adoptiomatka

Vielä vuosi sitten isänpäivä merkitsi minulle ja miehelleni sanatonta tuskaa, kyyneliä, raivoa ja pohjatonta surua. Epätoivo repi sielua. Meidän toinen lapsemme oli pari kuukautta aiemmin muuttanut kohdustani taivaaseen. Esikoisemme oli ollut siellä jo hieman kauemmin.

Sitä oli vaikea hyväksyä. 

Isänpäivä-aiheiset mainokset postilaatikon pohjalla tai kauppojen näyteikkunoissa närästivät ja sahasivat sydämeni kahtia. Ne kirvelivät silmiä samalla tavoin kuin pippurisumute.

On suomalaisia, jotka eivät odota tulevaa isänpäivää. Syitä on monia. Tiedän sen omasta kokemuksestani. Tänäkin vuonna moni pariskunta itkee autossa ja moni miniä puuteroi paniikissa silmänalusiaan anoppilan pihalla ennen kuin kehtaa nousta autosta ulos. Yhä, vaikka kohdussani potkii elämän kokoinen ja hyvin rakas ihme, lähestyvä isänpäivä herättää monenlaisia tunteita. Katkeriakin. Sen vuoksi pakenemme tänäkin vuonna isänpäivää kairaan, erämaakämpälle. Ensi vuonna emme enää voi. Matkalukemiseksi pakkaan, tänäkin vuonna, Anna Pihlajaniemen Adoptiomatka-kirjan. Se antoi ainakin meille paljon toivoa ja lohtua. Erityisesti silloin, kun sitä ei ollut. 


Kirjan alla olevan säkkituolin sylissä on itketty monta itkua.


Tätä kirjaa voin suositella lämpimästi: Pihlajaniemi, Anna: Adoptiomatka. Olen lukenut sen monta kertaa. Kertoja en ole laskenut.

"Kaikkein tärkein määre puuttuu. En ole kenenkään äiti."

Ostin kirjan: kirjakaupasta. Ostopäätökseen ei liity draamaa tai erityistä tarinaa. Valitan. 

Ennakko-oletus: Miten blogikirjoitukset taipuvat kirjaksi? Huonosti, oletin. Ei tämä kirja voi olla hyvä!

(Väärässä olin taas. Onneksi olin.)

Juoni: Voimauttava tarina yhden perheen adoptioprosessista. Raadollisen rehellinen kuvaus adoptioprosessin iloista, suruista, pettymyksistä ja onnenhetkistä sekä tunteista, joita adoptioprosessi herättää tulevissa adoptiovanhemissa ja heidän ystävissä, naapureissa, työkavereissa ja sukulaisissa. 

Pidä lukemisen aikana nenäliinapaketti ulottuvillasi.  
Kieli: Sujuvaa, helppo- ja nopealukuista suomen kieltä, joka ei vienyt huomiota pois itse tarinasta. Ei murteellista iloittelua, mutta kielellistä kikkailua oli sitäkin enemmän. Jorma Uotisen sanoin: "Ei huono!"

Plussaa: Kirjaan uppoutui ja se vei mukanaan. Kirjasta löytyi myös huumoria ja ironiaa, mitkä kevensivät sopivasti kirjan raskassoutuista aihetta. Kirja myös herätti toivoa ja antoi näköaloja näköalattomalle. 

"Mutta enää emme puhu "sitten, jos" vaan "sitten, kun". 

Miinusta: Ei tässä kirjassa ole miinuksia. Ainakaan minä en ole niitä löytänyt. 

Mikä yllätti: Adoptioprosessin hitaus! Se myös vihastutti.




Kenelle suosittelisin: Lapsettomille. Ihmisille, jotka miettivät vaihtoehtoisia keinoja saada jälkeläisiä. Lapsettomien sukulaisille, ystäville ja tuttaville. Tämän kirjan avulla kierrätte pahimmat ketun raudat ja sudenkuopat.

"Meidän lapsemme saapuu kotiin Kiinasta, mutta emme osaa sanoa, miksi."

Mitä jäin pohtimaan: Maailmassa on liian monta yksinäistä, surullista, kaltoinkohdeltua ja vailla rakkautta ja turvallista syliä olevaa lasta. Miksi ihmeessä adoptio on tehty niin vaikeaksi ja hitaaksi prosessiksi? Mitä järkeä siinä on? Kuka siitä hyötyy? Eikö olisi parempi, että nämä lapset saisivat turvallisen kodin ja rakastavat vanhemmat?

"Voisiko päätöksen syitä tivaaville perustella, että sydän sanoi niin, näin on oikein, järkiperusteita vailla? Ehkä."

Terveiset kirjailijalle: Milloin kirjoitat jatko-osan adoptiomatkalle, adoptioperheen arjesta? Odotan sitä innolla enkä varmasti ole ainoa. Jatkathan kirjoittamista? 

"Tämän talven tavoite: tartun hetkeen, en tähyile koko ajan kauas. Avaan sormet, tötterökiikariksi silmien ympärille asetetut. Silitän itseäni."

Kirjailijalla on blogikin: Adoptiomatka. Sitä ei valitettavasti enää päivitetä. 

"Makaan hotellin kylpyammeessa. Luen paksua kirjaa. Sukellan, pesen hiukset, valkoinen paksu pyyhe lämpenee patterille asetettuna.
Onni on melkein läsnä.
Lapsi puuttuu."

Jos lähestyvä isänpäivä tuntuu vaikealta, tämä kirja kannattaa lukea ennen kuin tarttuu miestä väkevämpään.

*****

(Kursiivilla kirjoitetut lainaukset ovat kirjasta ja Anna Pihlajaniemen käsialaa.)

Bloggeri alleviivaa jokaisen sanani punakynällä. En tiedä miksi. Nyt mie käyn pukemassa ylleni paksun untuvatakkini ja menen takapihalle ihailemaan revontulia. Ni.

Buorre idja! 

torstai 6. marraskuuta 2014

Maailman noloin kirja?

Onko sinulla noloja kirja-ihastuksia? Luetko joitain kirjoja salaa? Luetko kirjoja joita et kehtaa tunnustaa lukevasi tai joista et ainakaan bloggaa? Käsi rohkeasti ylös!

(Näin kirjamessujen jälkimainingeissa on hyvä kaivaa luurangot kaapista ja tuulettaa niitä.)

Yksi suosikki levähdyspaikoistani.
(Kuvassa näkyvän tunturin päällä olen tanssinut ripaskaa ja
lukenut Eve Hietamiehen Tarhapäivää.)


Minulla on. Monia.

Nyt seuraa tunnustus: minä luen Raamattua. Säännöllisesti. (Innolla odotan kuinka monta lukijaa minulla on vielä tämän postauksen jälkeen...)

Se on ollut itse asiassa syy blogini hiljaisuuteenkin.

Lempikirjani. 

Nyhtänkölijät, Pelot, Kyröt ja Rimmiset eivät olisi voineet kiinnostaa pätkän vertaa, vaikka niistä pidänkin.

Miksi?

Kun aikaa on hyvin rajallisesti, on ihanaa lukea jotain sellaista, mikä rauhoittaa ja antaa sisäistä voimaa, energiaa, iloa, tyyntä mieltä ja rakkautta kanssa ihmisiä kohtaan.

Minulle Raamattu on sellainen kirja. Tämä voi kuulostaa hassulta, tai peräti omituiselta, mutta minulle Raamattu on kirja, joka auttaa jaksamaan ja josta ammennan energiani, iloni, voimani, rakkauteni, sisäisen tyyneyteni, rohkeuteni ja viisauteni.


Tiesitkö, että tämän tien päässä on muumilaakso Halti?
Kuva Norjan puolelta, otettu juhannuksen aikoihin.
Näissä maisemissa sielu lepää... 

Kun mieheni löysi puhelimeeni ilmaisen, ei-mainoksia tarjoavan Raamattu-appsin, olin innoissani. Nyt voin lukea Raamattua aamu- ja iltapäiväruuhkissa, kaupan kassajonossa, vessassa ja vaikka kesken tylsän luennon!

Harmi vain, ettei kyseisen appsin kautta voi lukea lempiraamatunkäännöstäni, Raamattu kansalle-raamatunkäännöstä. Se on ainoa suomenkielinen raamatunkäännös, jota voi lukea kuin laadukasta historiallista romaania. Kokeilkaapa vaikka!

Tämä ei ole maksettu mainos.

Niinpä Robert Robertsin 100 vuotta sitten kehittelemän lue koko Raamattu 365-päivässä-raamatunlukusuunnitelman (joka löytyy myös kyseisestä Raamattu-appsista) olen säästänyt iltaan tai vapaa-aamujen hiljaisiin tunteihin. Silloin kaivan Raamattu kansalle-käännöksen ja käperryn sohvan nurkkaan. Luen, luen ja luen. Unohdan usein muun maailman. On vain minä, Raamattu ja Jumala. Minulle pyhä hetki. Näissä hetkissä vuodatan iloni, suruni ja huoleni Jumalalle ja vietän laatuaikaa Luojani kanssa. Minulle nämä hetket antavat paljon. On ihanaa, kun on joku minua suurempi, joka kuuntelee, välittää ja rakastaa minua - juuri tällaisena kuin minä olen. Hän rakastaa sinuakin.

(Kyllä minä muitakin kirjoja aion lukea ja luen. Älkää huolestuko.)

Mitä kirjaa sinä et uskalla tunnustaa lukevasi?

Näillä rinteillä on ihana kiipeillä ja opetella boulderointia.
Minusta tuo vuori symboloi hyvin myös
noloutta ja omien ennakkoluulojen voittamista!