Sivut

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Lunde, Maja: Mehiläisten historia

Lyhyestä virsi kaunis: Maja Lunden Mehiläisten historia oli ajatuksia herättävä kirja ihmisten ja mehiläisten välisestä riippuvuussuhteesta sekä mehiläisten hyväksikäyttämisen yllättävistä seurauksista. Tarina koukutti, mutta sitä ei tehnyt mieli ahmia. Maltoin laskea kirjan myös yöpöydälle, jotta kirjan kannet saivat hetken hengähtää ja levätä. Seuraavalla lukukerralla koskettava tarina imaisi taas mukaansa. Suosittelen!



Sitten sama asia monisanaisemmin: 

Löysin Lunden kirjan kirjastoautosta. Koska muistin jonkun kehuneen sitä, lainasin sen. Kun aloin lukemaan Mehiläisten historiaa, tajusin miten nopeatempoisia kirjoja olen viime vuosina lukenut. Lunden kerronta tuntui verkkaiselta ja vanhanaikaiselta. Tarina, sympaattiset henkilöhahmot ja yllättävät juonenkäänteet pitivät minut kuitenkin hereillä ja vähitellen koukutuin. Kirjan keskivaiheilla ihastuin Lunden tapaan kertoa tarina. Kirjasta löytyi miktrotason lisäksi myös oivaltavasti upotettu meso- ja makrotaso, jotka puhuttelivat minua eniten. Huomasin kiintyväni sympaattisiin henkilöhahmoihin ja samaistuin varsinkin Williamin tarinaan. Emmekö me kaikki tahdo olla merkityksellisiä? Kirjan loppupuolella lukemisen sijaan koin katsovani dystooppista elokuvaa, kun Lunden kuvailemat maisemat ja kohtalot paloivat verkkokalvolleni. Huomasin miettiväni lastenlasteni tulevaisuutta. Onko heillä sitä?

Lunde kertoo kolmen, eri aikakaudella ja mantereella eläneen, ihmisen tarinan. Pidin siitä ettei näiden henkilöiden välillä ollut kirjailijan alleviivaamaa sidettä vaan siteen etsiminen jäi lukijan kontolle.

Euroopassa 1800-luvun puolivälissä elävä William haluaa jättää jälkensä historian kirjoihin ja saavuttaa elämänsä aikana jotain merkittävää. Sen sivutuotteena hän toivoo saavansa rikkautta ja maallista mammonaa, jonka puutteesta hänen perheensä nyt kärsii. Yritykset kuivuvat kasaan kerta toisensa jälkeen kunnes Williamin poika johdattaa Williamin mehiläisten luokse. Löytyykö mehiläispesästä menestyksen avaimet?

Vuonna 2007 Yhdysvalloissa George pettyy huomatessaan ettei hänen ainoa poikansa olekaan kiinnostunut jatkamaan mehiläistarhaa isänsä jälkeen niin kuin George oli aina kuvitellut. Pojan tulevaisuudensuunnitelmat tuntuvat Georgesta vierailta ja tyhjänpäiväisiltä. Ajatus sukupolvenvaihdoksen epäonnistumisesta huolettaa miestä. Tulevaisuus näyttää synkältä. Maailmalta kuuluu kuitenkin vielä synkempiä uutisia: tarhaajilta on kadonnut mehiläisiä. Jäljettömiin. George luulee tietävänsä mehiläsikadon syyn kunnes hänen hyvin hoidetulla tarhallaan tapahtuu outoja asioita, joita kokenut mehiläistarhuri ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Jos hän olisi totellut vaimoaan, hänellä ei olisi enää näitä ongelmia... 

Vuonna 2098 Tao elää autioituvassa Kiinassa, mikä ei muistuta lainkaan sitä Kiinaa, minkä me tunnemme. Myös työn merkitys on muuttunut. Sen tarkoituksena ei  ole enää mielihyvän tuottaminen tai itsensä kehittäminen vaan sen avulla yritetään pysyä hengissä. Mehiläiset ovat kuolleet sukupuuttoon jo vuonna 2045 ja niiden puuttuminen on tuonut massiivisia, uusia ongelmia: miten pölytetään viljelykasvit ja hedelmäpuut? Käsityönä se on hidasta, mutta  jonkun on pakko tehdä se. Tao on yksi ihmismehiläisistä. Nälänhädän keskelläkin Tao unelmoi paremmasta huomisesta kunnes häneltä viedään se kaikkein rakkain: oma, ainoa poika. Mutta miksi kukaan ei kerro Taolle mitä hänen pojalleen on tapahtunut? Miksi hän ei saa nähdä poikaansa?

Olen kyllästynyt kirjoihin, joiden tarina sijoittuu eri aikakausille. Niitä on viime aikoina kirjoitettu paljon eikä monikaan niistä ole ollut kovin onnistunut. Lunde on onnistunut siinä mitä moni kirjailija on yrittänyt. Eri aikatasot eivät ime huomiota itseensä vaan tuntuvat tarkoituksenmukaisilta: ne tuovat tarinaan syvyyttä ja perspektiiviä. Tarina kulki jouhevasti aikajanalla, jolle myös lukijan oli helppo asettua.

Lukukokemus oli voimakas. Jäin pohtimaan, mitä minä voisin tehdä estääkseni mehiläisiä katoamasta maapallolta. Voisinko minä omalla toiminnallani hidastaa ilmaston lämpenemistä tai tehoviljelyn haittoja? Onko sillä vaikutusta? Mehiläisten historian myötä vakuutuin, että yksittäisten ihmisten valinnoilla ja teoilla on myös globaaleja vaikutuksia. Esimerkillä on valtava, maailmaa muuttava voima. Luettuani Mehiläisten historian minun ei ole tehnyt mieli syödä enää hunajaa. Säästän sen jatkossa mehiläisten omille vauvoille. Tämän kirjan jälkeen suhtaudun kriittisemmin myös luomutuotantoon ja torjunta-aineiden välttelyyn. Loppujen lopuksi me ihmiset tiedämme luonnosta liian vähän. Me emme voi hallita luontoa. Me emme ole luomakunnan valtiaita. Miten se muuttaisi elämäämme, jos todella ymmärtäisimme tämän? 


Mikä kirja on vaikuttanut sinuun yhtä voimakkaasti? 





Kirjastoauto saapuu kylällemme klo 16. Silloin palautan kirjan takaisin kirjastoautoon ja toivon, että se vaikuttaa seuraavaankin lukijaan yhtä voimakkaasti kuin se vaikutti minuun. 


Lunde, Maja: Mehiläisten historia
2015: Tammi
s. 431 (Mutta älä kauhistu sivumäärää! Tämä oli oikeasti mielenkiintoinen ja nopealukuinen kirja!)
Lainattu kirjastoautosta







tiistai 14. maaliskuuta 2017

Törmälehto, Terhi: Vaikka vuoret järkkyisivät

Kaikki lukemani arvostelut Terhi Törmälehdon teoksesta Vaikka vuoret järkkyisivät ovat olleet ylistäviä. 

Mutta teknisesti huippuunsa hiottu teos jätti minut kylmäksi ja ärtyneeksi. 

Kirjaa on verrattu Pauliina Rauhalan Taivaslauluun. Sen vuoksi odotin kirjalta paljon. Olen syntynyt helluntailaiseen perheeseen ja olin 4. polven helluntailainen*. Olin innoissani. Vihdoinkin helluntailaiset saavat oman Taivaslaulun! 



Sen vuoksi oli hyvin hämmentävää katsoa Törmälehdon haastatteluja, joissa hän hämmästelee lukijoidensa reaktioita. Hän ei ole tarkoittanut teostaan helluntailaisten taivaslauluksi. Hän kirjoitti vain uskon ja epäilyn välisestä vuorovaikutussuhteesta, ei helluntailaisuudesta. Anteeksi nyt vain, mutta miksi hän sitten sijoitti tarinan helluntaiseurakuntaan? Helluntailaisuudesta ei ole kirjoitettu sekulaari puolen kaunokirjallisia romaaneja. Siksi on luonnollista, että lukijat olettavat kirjan kertovan helluntailaisuudesta, siitä yhteisöstä. Varsinkin, kun kirjassa mainitaan useaan otteeseen helluntaiseurakunta sekä helluntailaisten tunnusmerkkinä pidetty kielillä puhuminen. (Kielillä puhumista harrastetaan toki myös muissa karismaattisissa yhteisöissä.) Sen vuoksi olen ihmetellyt Törmälehdon ihmettelyä. Vai onko vika markkinoinnissa: onko kirjan markkinoija ohjannut lukijoiden ajatuksia erheellisesti Taivaslaulun suuntaan? Vai onko vika minussa, ajattelenko minä vain liian vaikeasti?

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo Elsasta, joka ajautuu ystävänsä Talvin perässä helluntaiseurakuntaan. Elsan isovanhemmat ovat körttejä ja Elsan vanhemmat välttelevät uskon asioita. Ystävä avaa Elsalle oven kiehtovaan maailmaan, jossa yliluonnolliset asiat ovat yhtä arkisia kuin kaupasta maitopurkin ostaminen. 

Miten Talville selittäisi, kuinka naurettavaa oli puhua heillä kuin hellareille, että se oli yhtä tyhmää kuin mennä kylään ja alkaa puhua norjaa. Sillä, minkä sanan valitsi, teki itsensä osaksi jotakin ja osattomaksi jostakin muusta, ja vaikka Talvi ei sitä tajunnut, ukki oli osa jotain ihan muuta.

Vähitellen kiinnostus syrjäyttää epäluulon. 

Kun Virpi aloitti rukouksen, Elsa vielä ajatteli, että kaikki oli aika tuttua, vain hiukan hillitympää. -- -Se, mitä Elsa ei ollut koskaan kuullut, alkoi vasta kun kokous oli lopuillaan... -- Eeva sanoi lalaiila. Ääni oli samettinauhaa. Eeva sanoi gaglaeela ja vutsele ja sanat olivat kumua jostain kaukaa, toisesta ajasta tai toiselta maalta, Eeva sanoi lehana ja tavut kouraisivat Elsaa niin syvältä että lantio värähti.

Elsa haluaa kokea samaa mitä Talvilla ja helluntaiseurakunnan voimahahmolla, Virpillä, on. 

Kun kädet laskeutuivat Elsan päälle, se alkoi melkein heti. Virpi sanoi Herra sinä tiedät ja painoi tulikuuman kätensä Elsan otsalle, ja äkkiä suu oli puuroa. Huulet olivat raskaat ja tahmeat, täynnä sitä mikä tuli ulos. Sitä valui suupielille, leualle, kaulalle. Hänestä tuli sanoja. Äänekkäitä kokonaisia oikeita tuiki vieraita sanoja. Jumalan, Hengen, enkelten, menneiden pyhien sanoja.

Pikku hiljaa, varkain, epäily hiipii Elsan mieleen. Elsa kasvaa ja elämä kuljettaa. Uskovaisten ystäviensä vastustelusta huolimatta Elsa päätyy muuttamaan toiselle puolelle maapalloa, jossa hän tutustuu toisenlaiseen tapaan uskoa ja elää. 

Ajatus tulee häijynä kuin äkkiä tullut yö. Entä jos en tuonut Paolaa herätyskokoukseen Paolan iankaikkisen elämän vuoksi. Enkä huonon omatunnon vuoksi. Entä jos toin Paolan telttaan saadakseni kuulla sen mitä nyt kuulen. Jotta Paola sanoisi sen, mitä en itse sano.

Epäily valtaa Elsan mielen. Epäilykset voimistuvat, kun Elsa tutustuu ja rakastuu Manueliin, joka on ollut vuosien ajan viidakossa sissien vankina. Traumatisoitunut Manuel on rakkauden nälkäiselle Elsalle peili, josta heijastuu kuva, jonka katsomista Elsa on vältellyt. 

"Sinä halusit Manuelin itsellesi koska sinä tarvitsit Manuelia. Koska Manuel on sitä mitä sinä et pystynyt olemaan. Luulitko sinä että se mies piirtää uskonsa sinuun?"

Elsa tietää mihin hänen uskovaiset ystävänsä uskovat. Mutta mihin hän itse uskoo? 

Vaikka vuoret järkkyisivät oli hieno kuvaus uskon syttymisestä ja sammumisesta. Se oli uskon ja epäuskon välinen kamppailu, kilpailu ja vuoropuhelu. 

Mutta kirjan kuvaamaa helluntailaisuutta en tunnistanut. (Toki seurakuntien sisäinen kulttuuri vaihtelee eri paikkakuntien välillä ja sen vuoksi ihmisillä voi olla hyvin erilaisia mielikuvia helluntailaisuudesta.) Teoksessa esimerkiksi kielillä puhuminen vaikutti olevan ylistämisen lisäksi ainoa asia, mitä helluntailaisten kokoontumisissa tehdään. Näin ei ole ollut ainakaan niissä seurakunnissa, missä itse olen käynyt. Helluntailaisuudessa kielillä puhuminen ei ole niin keskeinen asia, mitä Törmälehdon teoksesta voisi päätellä. Toisin kuin Törmälehto kuvaili, kielillä puhuminen ei ole myöskään hallitsematonta. Kielillä puhuessani en ainakaan itse menetä kontrollia vaan säilytän yhteyden tähän maailmaan ja kykenen itse hallitsemaan kehon kieltäni sekä päättämään milloin aloitan ja lopetan kielillä puhumisen tai milloin rukoilen suomeksi ja milloin "enkelten kielellä". "Enkelten kieli" on samanlainen rukouskieli kuin suomi tai englanti. Sitä käytetään samalla tavoin. Ainakaan minun kohdallani "enkelten kieli" ei ole koskaan ryöpsähtänyt suusta, vaikkapa teatterin naistenvessassa! Kielillä puhumiseen liittyy mielestäni enemmän hallittavuutta kuin hallitsemattomuutta. Ihminen kykenee itse päättäämään käyttääkö sitä vai ei. Helluntaiseurakunnissa myös kannustetaan nuoria lähtemään ulkomaille ja etenkin lähetystyöhön. Ulkomaille lähteminen oli jopa helpompaa kuin Suomeen jäänti. Sen vuoksi Virpin ja Arvon vastustelu kuulosti epäuskottavalta. Helluntailaisista yhteisöistä ei pääse myöskään liukenemaan pois yhtä helposti kuin Törmälehto kuvasi. "Virpit" ja "Talvet" pitävät tiukemmin kiinni. Harva myöskään uskaltaa jälkikäteen puhua "enkelten kielellä", vaikka usko olisikin jo haihtunut, sillä Pyhän Hengen pilkan pelko on iskostettu hyvin syvälle mieleen ja sydämeen. Toki me ihmiset olemme tässäkin asiassa yksilöitä.

Kenties edellä mainittujen seikkojen vuoksi minulle jäi tunne, että Törmälehto oli kirjoittanut kirjansa tutkimusaineistonsa (Törmälehto on tutkinut kielillä puhumista) pohjalta eikä ollut itse juurikaan perehtynyt millaista on elää helluntailaisissa yhteisöissä. Törmälehdon taustatutkimus oli sen osalta jäänyt ohueksi. 

Vaikka omiin silmiin Törmälehdon  tapa kirjoittaa kielillä puhumisesta tuntui välillä jopa Pyhän Hengen pilkalta, se kuulosti aidolta ja niitä kohtauksia oli mielenkiintoista lukea. Helluntailaisilla on pitkä tarinoiden kirjoittamisen perinne, mutta helluntailaisessa kertomakirjallisuudessa ei ole koskaan kuvattu kielillä puhumista noin, auki kirjoitettuna. Oli mielenkiintoista katsoa tuttua ilmiötä uusin silmin, eri näkökulmasta.

Kuitenkin kaipasin teokseen enemmän lämpöä. Kirjoittaessaan uskosta Törmälehto ei tavoittanut samaa lämpöä ja ymmärrystä kuin mitä Pauliina Rauhala. Nyt koin, että välillä teos pilkkasi ihmisiä, jotka uskovat Jumalaan. Epäilystä kirjoittaessaan Törmälehto oli lempeä ja lämpimämpi. Niihin kohtiin pystyin myös itse samaistumaan. Vaikka en ole enää helluntailainen, toivoisin, että helluntailaisuudesta ja uskosta voitaisiin puhua lempeämmin, ymmärtäen.

Törmälehto on vuodenaikojen, säätilojen, luonnon ja paikkakuvausten mestari. Pidin paljon tavasta miten Törmälehto kuvasi Kainuuta ja Bogotaa. Sen vuoksi aion lukea vastaisuudessakin Törmälehdon tunteita nostattavia kirjoja. 

Eri aikatasoista haluaisin vielä nillittää, mutta ehkä olen jo nillittänyt tarpeeksi. Nämähän ovat makuasioita. Osa on jo kyllästynyt niihin, osa ei. Tässä kirjassa niiden toteutus hieman ontui, mutta ilman niitä tarina tuskin olisi pitänyt otteessaan loppuun asti. 

Toivottavasti joku päivä saan lukea helluntailaisten Taivaslaulun, jossa käsiteltäisiin karismaattisten ilmiöiden pimeää puolta ja helluntailaisuuden todellisia kipupisteitä. Niitä nimittäin on. Monta. Jos olisin rohkeampi, kirjoittaisin omista arvistani kirjan.

Leikin nyt Jorma Uotista, kun sanon: "Elegantti, teknisesti vaikuttava ja loppuun asti hiottu teos, mutta minua se ei sytyttänyt vaan jätti kylmäksi."

Ehkä aihe on minulle vielä liian kipeä ja henkilökohtainen. 


Hellempiä arvosteluita voit lukea kollegoiltani: 








Törmälehto, Terhi: Vaikka vuoret järkkyisivät
2017:Otava 
s. 288
Arvostelukappale



*) Lapsen syntymän myötä siirryin helluntaikirkosta luterilaiseen kirkkoon. Vaikka minulla on runsaasti kauniita ja hyviä muistoja helluntaikirkosta, en halunnut tyttärelleni samanlaista lapsuutta kuin minulla oli. Haluan antaa lapselleni toisenlaisen kasvatuksen ja kasvuympäristön. En halua, että hän joutuu liian varhain kantamaan hengellistä vastuuta - itsestään ja muista. Haluan, että hän saa rauhassa etsiä, olla epävarma ja nähdä maailmaa. 

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Kirja, joka muutti elämäni

Tästä tulee elämäni henkilökohtaisin kirjavinkkauspostaus. Kirjoitan tämän senkin uhalla, että tämä vaikuttaa negatiivisesti työuraani tai minut leimataan huomionhakuiseksi yhteiskunnan ongelmajätteeksi. 



Jos on käynyt kuoleman portailla, ei pelkää enää mitään. Tai paremminkin: millään ei ole enää mitään väliä. Asiat paisuvat oikeisiin mittasuhteisiinsa. (En kyllä tiedä onko se hyvä vai huono juttu!)

Haluan kirjoittaa tämän kaiken ennen kaikkea sinulle, jonka läheinen on vakavasti masentunut tai sinulle, jonka maailma on pikku hiljaa hämärtymässä. (Muista: keskellä kaamosta kannattaa kiinnittää huomiota valoon! Lapin tyttö vakuuttaa käsi sydämellä: pimeydessäkin on valoa. Vähän, mutta sitä on.) Toivon, että saat tästä toivoa. 

Minun maailmani hämärtyi pikku hiljaa, varkain. Valehtelisin, jos väittäisin etten huomannut sitä. Ajattelin selviäväni, jos puskisin mustan maiseman halki suomalaisella jääräpäisyydellä ja sisulla. Mikä ei tapa, se vahvistaa joten: "Eteenpäin", sanoi mummo lumessa! Alkuun metodi toimi, erinomaisesti, kunnes viime pääsiäisenä minulta katosi muisti, oikea puoli vartalostani puutui, pääkipu jäi päivittäiseksi seuralaiseksi, kaatuilin ja mikä pahinta: jaksoin vain maata sohvalla. Läheisilleni ehkä pelottavinta oli se, ettei minua saanut aamuisin hereille. 

Menin päivystykseen ja sain rannekkeen kaikkiin huivipuistolaitteisiin. Minulla epäiltiin toinen toistaan vakavampia sairauksia: aivokasvainta, MS-tautia, leukemiaa ja jopa Alzheimerin-tautia, vaikka olen vasta 28-vuotias. Lopulta pääsin yleislääketieteen psykiatrin puheille ja sain pysäyttävän diagnoosin: vaikea masennus. Sain lääkkeet, pitkän sairasloman (jolla olen yhä) ja terapia-ajan yli puolen vuoden päähän (odotan sitä edelleen). 



Olen suorittaja joten kysyin psykiatrilta mitä voisin tehdä odotellessani terapiaa. Hän kehotti aloittamaan joogan. Saman käskyn antoivat myös kaksi eri psykologia, jotka antoivat minulle joulukuussa "ensiapu-terapiaa", jonka avulla pääsin takaisin jalkeille. Lajit, joita olin aiemmin harrastanut, eivät kuulemma tehneet hyvää väsyneelle mielelle.

Olen syntynyt helluntailaiseen perheeseen ja minulle on opetettu, että joogan harjoittaminen on epäjumalanpalvontaa. Minua on peloteltu pahoilla hengillä, jotka voivat joogan myötä muuttaa asumaan ihmisen mieleen ja vartaloon. Vaikka minusta on sittemmin tullut luterilainen, en uskaltanut aloittaa joogaa. Mitä jos se pahentaakin oloani? Kiinnostus jäi kuitenkin kytemään. Kun Atenan kirjakatalogi tipahti postilaatikkoon, huomasin sieltä ensimmäiseksi Rachel Brathenin Yoga Girl-kirjan. Lopulta päätin tilata sen. Halusin ottaa selvää millaista jooga on. 

Luin kirjan. Innostuin. Opettelin tekemään kirjassa esiteltyjä asana-harjoituksia ja ihastuin ja innostuin lisää. Ilmottauduin joogatunnille, vaikka se lohkaisikin kolmasosan opiskelijan kuukauden sairaspäivärahasta. Seuraavalla viikolla tilasin itselleni joogamaton ja joogavyön. Sen jälkeen olen joogannut joka ikinen päivä: aamulla ja illalla. 



Kun tuli aika nostaa masennuslääkkeen annostusta, psykiatri päätti olla nostamatta sitä, sillä näytin kuulemma hyvinvoivalta. Kerroin, että siltä minusta myös tuntuu. (En kehdannut sanoa, että olen saanut takaisin itseni ja elämäni! Hän olisi pitänyt sitä kuitenkin liioitteluna...) Toki paranemisprosessi on vielä pahasti kesken ja kamppailen edelleen päivittäin tiettyjen rajoitteideni kanssa. Mutta: joka päivä on edellistä parempi. Koen etten ole enää sairas vaan toipilas.

Miksi kerron tämän kaiken? Siksi, että tästä kirjasta on ollut oikeasti apua masennuksesta toipumisessa: Brathen, Rachel: Yoga Girl. Löydä tasapaino ja elä täyttä elämää. 

Tämän kirjan myötä rakastuin joogaan ja minusta tuli joogahullu. Joogan myötä innostuin myös uudelleen elämästä ja ennen kaikkea elämisestä. Joogan jälkeen minulla on myös mukava olla kehossani, jaksan tehdä asioita ja hyvän olon tunne puskee tajuntaani kemiallisten lääkehuurujenkin läpi! Se, jos mikä, herättää elämän nälän. Kun olen kokeillut muita liikuntalajeja, olo ei ole ollut lähellekään sama. Jokin taika joogassa siis on!

Brathen ei anna 10 kohdan listaa, jota noudattamalla löydät tasapainon ja kykenet elämään täyttä elämää. Tämä ei ole sellainen kirja. 




Kirja on pikemminkin lajiesittely: tästä joogassa on kyse ja jos haluat kokeilla joogaa, näin pääset alkuun. Samalla Brathen kertoo oman elämäntarinansa ja jakaa oivalluksiaan elämästä. 

"Älä tee kellekään pahaa, mutta älä myöskään hyväksy paskaa kohtelua."

"Lakkasin murehtimasta, mitä muut minusta ajattelevat ja aloin keskittyä siihen, mitä sisimmässäni tunsin."

"Ole kärsivällinen kehoasi kohtaan!"

"Vaikka et pystyisikään näkemään, miten unelmasi toteutuu, keskity siihen ajatukseen, että se kuitenkin toteutuu. Sinun ei tarvitse tietää ennalta jokaista askelta kulkeaksesi eteenpäin."

"Älä juutu ruokavalioihin. Syö sitä, mikä pitää kehosi ja sielusi onnellisena." 

"Keskity siihen, mitä kehosi tekee puolestasi äläkä siihen, miltä se näyttää."

Älä huolestu: Tässä oli vain pintaraapaisu kirjan ajatuksia herättävistä ajatelmista!

Kirja oli myös täynnä täydellisiä valokuvia, missä Brathen poseeraa veistoksellisissa asennoissa henkeäsalpaavan kauniissa maisemissa. (Kirjan kuvat ovat hyvälaatuisia eivätkä sumuisia ja suttuisia niin kuin näistä ottamistani kuvista voisi päätellä...)



Samalla pieteetillä oli tehty myös kuvasarjat, joissa esiteltiin yksityiskohtaisesti eri asanoita eli jooga-asentoja sekä neuvottiin miten myös aloittelija voi kokeilla niitä turvallisesti. 

Toki Brathen myös jakaa ruoka-ohjeita, mitkä ainakin itse hyppelehdin yli. (Testasin nimittäin yhtä vihersmoothie-ohjetta ja totesin sen olevan liian imelä omaan makuuni!)

Vaikka Brathenilla on minun silmään täydellinen vartalo, Brathen keskittyy jakamaan kehopositiivisuuden ilosanomaa. Hän ei kehota muokkaamaan vartaloa vaan hyväksymään sen, kohtelemaan sitä kunnioittavasti ja nauttimaan siitä. Siksi Brathen on mielestäni myös nuorille tytöille terve esikuva! Olisinpa minä lukenut Brathenin kirjan jo teininä... (Se on tosin mahdottomuus, sillä Brathen on minun ikäinen! En tosin näytä yhtä aikuiselta ja vanhalta, hahhahaa! ;)) 

Jos haluat oppia rakastamaan vartaloasi, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl. 
Jos haluat lukea yhden hyvän joogakirjan, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos haluat tutustua joogaan, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos haluat löytää uuden liikuntalajin, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos haluat opettaa tyttäresi rakastamaan vartaloaan, osta hänelle: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos haluat huikean kauniille nojatuolimatkalle, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos haluat kertoa läheisille, miksi olet joogahullu, lainaa heille: Rachel Brathenin Yoga Girl.
Jos olet esteetikko, lue: Rachel Brathenin Yoga Girl.

Kirja on hyvin länsimainen joogakirja. Siitä on riisuttu pois itämainen uskonnollisuus. Brathen käsittelee meditaatiotakin ei-uskonnollisesta näkökulmasta. Siksi tämä sopii myös kaltaisilleni uskontoallergikoille! Toki kirjan taustalla vaikuttaa itämaisten uskontojen muovaama filosofia, se on hyvä pitää mielessä.

Varoitan: Ainakin minusta tuli tämän kirjan myötä joogahullu.




Brathen, Rachel: Yoga Girl. Löydä tasapaino ja elä täyttä elämää.
Atena: 2016
s. 163
Arvostelukappale


torstai 23. helmikuuta 2017

Taaperon iltasatujen Top-3

Tämä dialogin pätkä on sensuroimaton otos elävästä elämästä:

Ystäväni: Mitä te luette iltasaduksi?
Minä: No näitä... (osoitan lipaston päällä olevia kirjoja.)
Ystäväni: Et ole tosissasi! Ei meidän Y (4-vuotias) jaksaisi vielä kuunnella noita...
Minä (rinta rottingilla): No meidän neiti kuuntelee näitä ihan mielellään...
Ystäväni (kateellisena): Miten te teette sen? Annatte rauhoittavia?

Öö... Tuota... Näin:

Löhöilemme sohvalla. Neiti höpöttelee samalla pehmoleluille, lauleskelee tai matkii äänenpainojani ja makustelee lukemiani sanoja. Välillä hän nousee ylös ja kävelee ympäriinsä ja palaa sohvalle.

Muistutan välillä, että nyt äiti lukee ja voisitko istua rauhassa ja kuunnella. En pakota häntä olemaan paikoillaan tai hiljaa. Hän on vasta 2-vuotias. Toiset rauhoittuvat liikkumalla, toiset olemalla paikoillaan. Annan hänen myös kääntää sivua ja kurkkia kuvia. Jos hän on rauhaton, annan hänelle oman iltasatukirjan, jota hän voi itse "lukea".

Luemme yleensä 1-3 lukua. Viimeisimmän luvun aikana hän yleensä kömpii itse peiton alle ja nukahtaa.

Jokaisen lukukerran myötä hän on rauhoittunut ja jaksaa istua pidemmän aikaa paikoillaan. Harjoitus tekee mestarin!

Päivisin luemme kuvakirjoja ja lyhyempiä tarinoita (Puppe-, Pupu Tupuna-, Myyrä- ja Muumi-kirjoja) ja silloin neiti saa itse määrätä sivujen katselemisen/lukemisen tahdin ja lukutuokion pituuden.

Iltasatuhetket ovat myös itselleni tärkeitä rauhoittumisen hetkiä. On ihana köllötellä sylikkäin ja nauttia klassikkosatujen tunnelmasta. Samalla saa itse palata lapsuuden lempikirjojen maailmaan! (Siksihän lapsille luetaan, eikö vain?)

Kirjat ovat myös hieno sisustuselementti!
Lipaston nupista roikkuu myös paljon käytetty lorupussi.


Tyttäreni on nyt 2-vuotias. Näitä kirjoja hän kuuntelee mielellään: 


Soiva tuutulaulukirja (Leena Järvenpää, Sanna Uimonen ja Virpi Penna)



Tämä ei ole iltasatukirja, tiedän, mutta tämän kirjan mukana laulamme joka ilta muutaman tuutulaulun. Tuutulaulun laulaminen on hyvä aasinsilta illan satuhetkeen. Laulaminen rauhoittaa vilkkaan taaperon ja hän jaksaa keskittyä kuuntelemaan iltasatua. Laulun tekstit myös kehittävät kielikorvaa ja tarttuvat pienen mieleen! Tällä hetkellä pienen suosikkilaulu on Hämä-hämähäkki ja sitä pitääkin laulaa niin kauan kuin äidin tai isän ääni ja hermot kestävät! ;)

Suomalaisesta kirjakaupasta tämä on kuulemma loppuunmyyty, mutta Prismasta löysin vielä muutamia kappaleita. Ostin yhden, jätin loput Rovaniemen Prisman kirjaosaston hyllyyn. Auwink! Auwink! Hintakaan ei päätä huimannut. Jos muistan oikein, maksoin kirjasta alle 13 euroa!

Saman sarjan joululaulukirja oli myös menestys.

Karjalainen, Elina: Uppo Nalle-sarja


Surukseni näitä ei löydy enää kirjakaupoista. Olen metsästänyt näitä kirpputoreilta. Nyt meillä on näitä jo kolme. Uppo Nalle täyttää tänä vuonna 40-vuotta. Juhlavuoden kunniaksi WSOY julkaisee toukokuussa 2017 uudestaan kolme Uppo Nalle-kirjaa. (Uppo Nalle, Uppo Nallen talviturkki sekä Uppo Nalle ja setä Tonton) Aion toukokuussa olla tikkana kirjakaupassa ja ostaa uutena kaikki kolme kirjaa itselleni. Kirjoista ilmestyy samanaikaisesti myös äänikirjapainos! Tämä tulee tarpeeseen, sillä yksi kirpputorilta löytämäni Uppis-kirja haiskahtaa homeelle...


Lindgren, Astrid: Minä olen Peppi Pitkätossu 




Tämä on yhteisnide, joka pitää sisällään riemukkaimmat tarinat kolmesta eri kirjasta: Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä. Teoksen on kuvittanut Ingrid Vang Nyman eli kirjasta löytyy paljon silmäniloa niin aikuiselle kuin lapsellekin! Tätä on mukava lukea.

Rakastin pienenä Peppi Pitkätossua joten tätä kirjaa on nostalgista lukea. Miehelleni ei ole luettu pienenä Peppiä ja on ollut ihana seurata miten Peppi Pitkätossu on valloittanut hänenkin sydämen!


Rehellisesti: En tiedä kuinka paljon tyttäreni vielä ymmärtää kirjojen juonesta, mutta luenkin hänelle, jotta hänen sanavarastonsa kasvaisi ja kielikorva kehittyisi. Kirjoitettu kieli on usein puhekieltä rikkaampaa ja monimutkaisempaa. Siksi uskon, että kielen oppimisen kannalta lapselle ääneen lukeminen on äärimmäisen tärkeää.


Mutta nämä eivät vielä uppoa:



Potter, Beatrix: Petteri Kaniinin satumaailma eikä Uspenski, Eduard: Fedja-Setä

Mutta minä olen kohta selaillut Petteri Kaniinin satumaailman nukkavieruksi! ;)

Lapsillakin on yksilöllinen kirjamaku. Kannattaa kokeilla rohkeasti mitkä kirjat uppoavat lapsellesi! Meillä esimerkiksi Mauri Kunnaksen kuvitus ei uppoa, mutta Richard Scarryn yksityiskohtaiset kuvat ovat pop ja in...

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa

Toinen joululahjaksi saamani tietokirja oli Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Luin kirjan ja pidin siitä valtavasti, mutta jostain syystä en ole osannut pukea hyvin voimakasta lukukokemustani sanoiksi.  Nyt yritän.



Hyvä tietokirja välittää tietoa, mutta myös koskettaa sekä oikaisee huhupuheita ja harhaluuloja. Sen äärellä ei haukottele tai edes ajattele lukevansa tietokirjaa. Kuvaajien kielellä asian voisi ilmaista myös näin: Tietokirja tarkentaa, mutta myös laajentaa kuvakulmia. Luettuani Yhden lapsen kansan tajusin kuinka vähän oikeasti tiedän Kiinasta, yhden lapsen politiikasta ja ylipäätään Aasiasta. Suomalaisilla on tapana naureskella miten vähän ulkomaalaiset tietävät Suomesta, mutta tiedämmekö sen paremmin muiden maiden myötä- ja vastamäistä?

"Syntyvyydensääntelyyn on käytetty paljon rahaa. Jos se olisi pantu köyhien naisten ja tyttöjen opetukseen, syntyvyys olisi pudonnut automaattisesti. Tämä on ihmisoikeuskysymyskin, vaikka niistä emme Kiinassa puhu. Tiedän, että kansainvälisissä sopimuksissa kielletään valtiota puuttumasta yksittäisten pariskuntien lapsilukuun."

Yhden lapsen kansa on herkkä ajankuva yhden lapsen politiikasta, jonka avulla Kiinassa pyrittiin hillitsemään väestönkasvua vuosina 1980-2015. Länsimaissa yhden lapsen politiikkaan on suhtauduttu negatiivisesti, mutta Manninen valottaa myös niitä positiivisia vaikutuksia, joita siitä seurasi. Jäin pohtimaan miksi ne eivät ole olleet esillä länsimaisessa mediassa? Yhden lapsen politiikka on ollut myös julmempi, mitä länsimainen media on antanut ymmärtää. Ainakaan minä en ollut koskaan aiemmin lukenut joukkopakkoaborteista. Nyt luin ja itkin.

Lukiessani kirjaa huomasin Yhden lapsen kansan  herättävän voimakkaita mielipiteitä niin sosiaalisen median kanavissani kuin joulupöydän äärellä. Toisin kuin monet ehkä kuvittelivat kirja ei ollut raju tai raaka. Kykenin lukemaan sen, vaikka en pystykään lukemaan uutisia, joissa pahuus on koskettanut lasta. Vai onko vika sittenkin minussa: menettääkö pahuus viiltävimmän teränsä, jos se sijoittuu fyysisesti kauas, täysin vieraaseen kulttuuriin?

Tyttöjen kaltoinkohtelun, pakkoaborttien ja vatsan seudun kyttäämisen vastapainona Manninen kuvaa Kiinan vaurastumista, sukupolvien välistä kuilua ja tyttöjen aseman kohentumista. Jopa niin, että minuun iskee kateus: minäkin haluan kiinalaisen anopin, joka tulee asumaan luokseni ja hoitaa kodin, jotta saisin synnytyksen jälkeen rauhassa levätä ja imettää!

"---Miniä ei pidä nuudeleista, joita anoppi laittaa joka päivä. Lempitelevisio-ohjelmiaan Yang ei ole juuri nähnyt sitten lokakuun. Ja vauvan syntymän jälkeen hänen on pitänyt välttää rasittamasta silmiään, joten televisio, tietokone ja lukeminen ovat kiellettyjä."

Myöhemmin kävi ilmi, että Yang joutui käymään salaa suihkussa, sillä anopin mielestä suihku ei tehnyt hyvää tuoreelle äidille.

Apua. Minä en kestäisi tuollaista paapomista... Ehkä tämä suomalainen systeemi on sittenkin ihan hyvä...

Pidin Mannisen tavasta käsitellä vaikeita yhteiskunnallisia aiheita kuten väestönkasvun tuottamia ongelmia, pakkoabortteja, paperittomuutta, ihmiskauppaa ja kansainvälisen adoption ongelmia. Manninen ei puolustellut, selitellyt, kauhistellut tai valinnut puoltaan. Hän pysyi objektiivisena, vaikka toi esille myös ristiriitaiset tunteensa ja omat epäilyksensä esimerkiksi tarinoiden todenperäisyydestä. Arvostin hänen rehellisyyttään.

Erityisen paljon pidin koukuttavasti nimetyistä luvuista (mm. Paperittomat, Perheettömät, Syntymättömät), mitkä olivat kuin itsenäisiä, herkin siveltimen vedoin maalattuja taideteoksia, jotka lopulta nivoutuivat ehyeksi, herkäksi ja intensiiviseksi taidenäyttelyksi. Näiden vaikuttavien kuvien äärellä unohdin lukevani. Olin Kiinassa. Mari Manninen oli matkaopas ja minä taapersin hänen perässään ja räpsin valokuvia.

Kiitos Mari Manninen. Kirjoita lisää Kiinasta. Haluan tietää lisää.

Tieto-Finlandian voitto (2016) meni oikeaan osoitteeseen.


Manninen, Mari: Yhden lapsen kansa. Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret.
2016:Atena
s. 205.
Ostettu kirjakaupasta.


tiistai 3. tammikuuta 2017

Onnea 100-vuotias Suomi!


Minulla on ilo ja kunnia juhlia 100-vuotiasta Suomea yhdessä muiden kirjabloggaajien kanssa.





Me kirjabloggaajat osallistumme Kirjablogit ja 101 kirjaa-ohjelmasarjan myötä Ylen Kirjojen Suomi-hankkeeseen.

Suomen juhlavuotena Kirjojen Suomi yllyttää suomalaisia lukemaan lisää suomalaista kaunokirjallisuutta esittelemällä monipuolisesti eri ikäistä suomalaista kirjallisuutta.

Kirjavalikoima yllätti ainakin minut ja voin taata, että se poikkeaa peruskoulun ja lukion äidinkielen opettajien laatimista kirjalistoista, joiden kirjoista piti laatia esseitä tai pitää esitelmiä. Mukaan on nimittäin päässyt kirjoja ja kirjailijoita, joita ei ole totuttu näkemään parrasvaloissa. (Itse tulen bloggaamaan tällaisesta kirjasta.) Se oli piristävä yllätys!

Kirjojen Suomi koostuu yli 100 radio-ohjelmasta, 111 tv-ohjelmasta, lukuisista kirjallisuus-podcasteista sekä Kirjojen Suomi-nettisivustosta. Ohjelmassa esitellyt kirjat ovat vapaasti kaikkien luettavissa (ilmaiseksi!) Kansalliskirjaston Kirjojen Suomi-verkkokirjastosta.

Hankkeen kummeina toimii mm. Antti Tuuri, Sanna Stellan, Kauko Röyhkä, Maija Vilkkumaa, Juha Itkonen, Maryan Abdulkarim ja Emmi Itäranta.

En meinaa pysyä nahoissani, niin innoissani olen!

Kirjabloggaaja tallentui paparazzin kameraan. 
Lehtitietojen mukaan kirjabloggaaja bongattiin Lapin kirjaston parkkipaikalta. 
Hän käy siellä kuulemma usein.

On ollut mielenkiintoista päästä tutustumaan eri vuosikymmenillä kirjoitettuihin romaaneihin. (Samalla olen harmitellut miksi en ole lukenut niitä jo aiemmin!) Vaikka romaanit ovat uniikkeja ajankuvia, moni niistä on tänään yllättävän ajankohtainen. Historian valossa nyky-yhteiskunnan murheet saavat oikeat mittasuhteet ja ainakin minun usko suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuuteen on vahvistunut. Olemme selvinneet tästäkin! Miksi emme kykenisi ponnistamaan ylös myös taloudellisen laman suosta tai nitistämään rasismin ja vihapuheen?

Lukeminen on voimauttavaa.

Pysy ajan hermolla ja käy tutustumassa Kirjojen Suomi-sivustoon sekä ole mukana Suomen suurimmassa kirjallisuuskeskustelussa #kirjojensuomi.

Stay tuned.


Puss och kram!


Innostunut Ilona, joka paljastaa nyt oikeat kasvonsa ja nimensä: Olen Marjatta Timonen. Hauska tutustua! Jatkossa käytän blogissani vain oikeaa nimeäni.

(Vaikka nimimerkkini Ilona T poistuu käytöstä ja unohtuu, Ilona T jää elämään vielä toistaiseksi blogin sähköpostiosoitteeseen sekä twitter-ja instagram-tileihin.)

maanantai 2. tammikuuta 2017

Sovijärvi, Arina & Halmetoja: Biohakkerin käsikirja

Tänä vuonna toivoin ja sain joululahjaksi pelkkiä tietokirjoja. Ehdottomasti odotetuin niistä oli Biohakkerin käsikirja! Kuinka moni on jo tutustunut siihen? Mitä pidit?

Biohakkerin käsikirja on lääkäri Olli Sovijärven, teknologia-asiantuntija Teemu Arinan sekä ravintoasiantuntija Jaakko Halmetojan yhteistyön tulos ja upea taidonnäyte. Se voisi olla myös seuraava suomalainen vientituote!

"Biohakkerointi on suorituskyvyn, hyvinvoinnin  ja terveyden optimointia hyödyntämällä tiedettä, teknologiaa ja syvällistä ymmärrystä ihmisen fysiologiasta ja ravitsemuksesta."




Biohakkerin käsikirja onkin tuhti tietopaketti kaikille ihmisen terveydestä ja hyvinvoinnista kiinnostuneille. Käsikirja jakautuu viiteen osa-alueeseen: uneen, ravintoon, liikuntaan, työhön ja mieleen. Jokaista aihe-aluetta tarkastellaan lääketieteen, teknologian sekä ravitsemuksen näkökulmasta. Samalla asiantuntijat antavat tieteellisiin tutkimuksiin pohjautuvia vinkkejä miten voit esimerkiksi parantaa unenlaatua, parantaa suolistosi bakteerikantaa, nopeuttaa palautumista raskaan treenin jälkeen, parantaa muistiasi sekä suojella mielenterveyttäsi.

Biohakkerin käsikirja ei ole perinteinen tietokirja vaan paikoitellen se muistuttaa enemmän lukion biologian oppikirjaa tai lääketieteellisen pääsykoekirjaa. Minua ei oppikirjamaisuus häirinnyt, mutta kaikkia se ei ole miellyttänyt. Minä puolestaan kaipasin Biohakkerin käsikirjan loppuun jonkinlaista terminologista sanastoa, joka olisi helpottanut tekstin ymmärtämistä. Nyt piti turvautua Wikipediaan...

Yksi käsikirjan punaisista langoista on biohakkerointi. Jos haluat kokeilla biohakkerointia, sinun kannattaa ehdottomasti lukea ensin Biohakkerin käsikirja ennen kuin lähdet ostamaan teknisiä vempaimia... Samalla saat neuvoja miten voit hyödyntää teknologiaa terveyden tarkkailemisessa ja mittaamisessa ja mitä päätelmiä voit tehdä kotikutoisista mittaustuloksista.

Raikas ja selkeä taitto, havainnollistava kuvitus sekä helppolukuinen teksti tekivät paksusta opuksesta helposti lähestyttävän ja nopealukuisen. Sen vuoksi Biohakkerin käsikirja sopii myös "tietokirjaneitsyille" eli lukijoille, jotka eivät ole lukeneet juurikaan tietokirjoja.

Pidin paljon Biohakkerin käsikirjan alaotsikosta: "Päivitä itsesi ja vapauta sisäinen potentiaalisi". Se kuvaa myös käsikirjan tiiviyttä. Kirjoittajat sanovat sanottavansa napakasti. Tämä kirjoitustyyli lisää käsikirjan selkeyttä ja tekee lukukokemuksesta nautinnollisen.

Nyt tiedän miten sappikivien muodostumista voidaan ehkäistä, miten kypsennetään avokadoja ja mitkä asiat vaikuttavat mielialojen vaihteluihin. Kiitos Biohakkerin käsikirjan!

Samalla toki jäin pohtimaan millaista ihmiskäsitystä Biohakkerin käsikirja edistää. Suhtaudummeko itseemme ja lähimmäisiimme kuin koneeseen, josta haluamme saada irti kaiken mahdollisen tehon ja hyödyn vai haluammeko aidosti edistää terveyttämme ja parantaa elämänlaatuamme? Miksi olemme niin kiinnostuneita terveydestä ja hyvinvoinnista? Onko se ainoa asia mihin voimme vaikuttaa tässä yhä epävarmemmassa yhteiskunnassa?

Tämän käsikirjan lukeminen näkyy myös lompakossa... Luettuani Biohakkerin käsikirjan minun piti käydä ostamassa itselleni herätysvalo, minitrampoliini (Rebounding!) ja iso pussillinen pähkinöitä. Mutta mitäpä sitä ei oman hyvinvoinnin tukemiseksi tekisi?

Nyt meidän talossa raikuukin usein pyyntö: "Äiti! Tule rampu!" Ainakin kohta kaksivuotias tyttäreni on ottanut kaiken ilon irti minitrampoliinista ja pitää huolen, että äitikin hyppii! ;)


Lämmin suositus!


Olli Sovijärvi, Teemu Arina ja Jaakko Halmetoja: Biohakkerin käsikirja. Päivitä itsesi ja vapauta sisäinen potentiaalisi.
Biohacker Center BHC Oy: 2016
s. 527.

Ostin käsikirjan Ruohonjuuresta.